Muutos ei tapahdu itsestään,
se on tehtävä!

Blogi

  • Lähestymistapoja järjestelmämuutokseen

    Lähestymistapoja järjestelmämuutokseen

    Tämä kirjoitus on osa Poimulehti-teemalehteä, jonka Helsingin Maan ystävät julkaisi keväällä 2021. Lehden artikkelit julkaistaan myös tässä blogissa viikon välein. Lehden kirjoitukset eivät edusta Maan ystävät ry:n virallista näkemystä.

    Koska kritiikin kohteena oleva taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen järjestelmä on niin monimutkainen, siihen voi tarttua hyvin monella tavalla. Kauhtunut vertaus tutkijoista, jotka yrittävät kuvailla elefanttia pelkästään kosketustuntuman perusteella, on tässäkin toimiva. Pablo Solón korostaa toimittamassaan Systemic Alternatives -pamfletissa (2017) tarpeellisella tavalla sitä, että mikään näkökulma kapitalismin kurimukseen ei tyhjennä sitä täysin, vaan näiden näkökulmien moninaisuus on ehdottomasti rikkaus. Pamfletti esittelee aate- ja liikehistorian näkökulmasta buen vivirin, degrowthin, yhteisvaurauden, ekofeminismin, deglobalisaation ja Äiti Maan oikeuksien kontribuutiot tähän moninaisuuteen ja tunnustelee niiden välisiä kytköksiä. Fokus on yhteiskunnallisissa liikkeissä, eikä sisäisiä jännitteitä ja ristiriitoja kaihdeta. Myös aatteiden sisällöllinen epämääräisyys otetaan siinä mielestäni terveellä tavalla lähtökohdaksi.

    Solónin lisäksi kansalaisyhteiskunnasta löytyy myös pragmaattisempia lähestymistapoja järjestelmämuutokseen. Yksi hyvä esimerkki on Smart CSOs Labin julkaisema kirjanen Re:Imagining Activism, joka hyvin lyhyesti ja yleistajuisesti valottaa systeemisen muutoksen luonnetta ja tarvetta. Siinä analyysi on jäsennelty kansalaisyhteiskunnan toimintaan sopivaksi, eikä näkökulma ole liiaksi painottunut ammattilaisvetoisen järjestötoiminnan suuntaan. Opas antaa myös käytännön työkaluja toiminnan kehittämiseen ja kytkemiseen laajempaan kokonaisuuteen. Puhe “suuresta siirtymästä” tosin kuulostaa ajoittain turhan yhtenäiseltä ja mahtipontiselta, ja avoimen suopea (joskaan ei kritiikitön) suhtautuminen valtioon saattaa vieraannuttaa anarkistisemmin orientoituneita toimijoita.

    Sekä Systemic Alternatives että Re:Imagining Activism käsittelevät paljon ajattelutapojen muuttamista ja nykyisten normien kyseenalaistamista yhteiskunnallisen järjestelmämuutoksen edellytyksenä. Paljon samaa löytyy Olli Tammilehdon (2017) kirjasta Tuhokehitys poikki – yhteiskunnan olomuodon muutos. Tammilehdon ote on Solónin tapaan historiallisesti painottunut, mutta kurottaa enemmän luonnontieteisiin sekä keikahduspisteiden ja palautekytkentöjen kaltaisiin systeemianalyysin peruskäsitteisiin. Kirja valaisee kiinnostavin, joskin varsin valikoivin tavoin yhteiskunnallisten muutosten historiaa ja dynamiikkaa. Virallisesti tunnustetun talouden ja politiikan katveessa toimivan “varjoyhteiskunnan” potentiaali, jota Tammilehto korostaa, on myös voimaannuttava ajatus, mikä karun tilannekatsauksen ohessa on tarpeenkin. Tämä helposti lähestyttävä kirja on myös oivaa luettavaa järjestelmämuutoksesta kiinnostuneelle, mutta systeemianalyysin työkaluja olisi voinut soveltaa enemmänkin, kun niitä kerran esiteltiin.

    Tähän asti esitellyt lähestymistavat ovat olleet luonteeltaan ennen kaikkea laadullisia. Sosioekonomisia järjestelmiä voidaan yrittää lähestyä myös näennäisen insinöörimäisesti: mittaamalla, laskemalla ja arvioimalla energian ja aineen virtoja ja varantoja niiden eri muodoissa. Tämä luonnontieteistä ammentava tutkimusote vahvuuksineen ja heikkouksineen on paljosta velkaa systeemiekologian tutkimusalalle, jossa tutkimuskohteena ovat nimenomaan ekosysteemit. Sen pohjalta rakentuu ResAlliance-tutkimusverkoston panarkiaksi nimeämä lähestymistapa, jossa yhteiskunnan ja ekosysteemien yhteneväisyyksiä yritetään tunnistaa samoilla työkaluilla. Puutteineenkin sillä on oma omintakeinen kontribuutionsa yhteiskunnan ymmärtämiseen, vaikkei se tunnu olevan kovinkaan kiinnostunut kapitalismista tai sen kritiikistä.

    Akateemisessa maailmassa yhteiskuntatieteellisempään suuntaan kuljettaessa päästään ekologiseen taloustieteeseen ja maailmanekologian (engl. World Ecology) kaltaisiin tutkimussuuntauksiin tai koulukuntiin, jotka yrittävät aktiivisesti rakentaa siltoja myös kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Näiden suuntausten etuna on poikkitieteellisyys ja erityisesti pyrkimykset kytkeä systeemitarkastelua valtasuhteiden analyysiin, joka luonnontieteellisemmästä tarkastelusta helposti unohtuu. Kiinnostava uudenpuoleinen tapaus tällä saralla on Kate Raworthin (2018) lanseeraama donitsitaloustiede, jolla on potentiaalia saada laaja kaikupohja.

    Lähteet

    Raworth, Kate. Donitsitaloustiede. Terra Cognita 2018. ISBN 978-952-5697-91-9.

    Maan ystävät ry (toukokuu 2019): Metsäkriisi.

    Maan ystävät ry. Vesikriisi.

    SmartCSOsLab. Re:imagining Activism.

    Solón, Pablo (toim.). Systemic Alternatives. Fundación Solón / Attac France / Focus on the Global South 2017.

    Tammilehto, Olli. Tuhokehitys poikki – yhteiskunnan olomuodon muutos. Into Kustannus 2019.

    Økologisk Økonomi / Aalborg University. Ecological Economics – An Introduction

    Poimulehti 3

    Angi Mauranen

  • Miten järjestelmämuutoksesta kannattaisi puhua?

    Miten järjestelmämuutoksesta kannattaisi puhua?

    Tämä kirjoitus on osa Poimulehti-teemalehteä, jonka Helsingin Maan ystävät julkaisi keväällä 2021. Lehden artikkelit julkaistaan myös tässä blogissa viikon välein. Lehden kirjoitukset eivät edusta Maan ystävät ry:n virallista näkemystä.

    System change, not climate change! Siinä missä tämä slogan tuntui vielä jokunen vuosi sitten kaikuvan lähinnä ilmastoliikkeen radikaalimmalta laidalta, se on sittemmin selvästi lyönyt itsensä läpi liikkeen valtavirtaan. Hyvä niin, sillä järjestelmämuutostahan me tarvitsemme – mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?

    Puhe järjestelmämuutoksesta kaipaa täsmennystä ensimmäiseksi siihen, mitä järjestelmää haluamme muuttaa ja miten. Puhummeko siis maapallosta biofyysisenä järjestelmänä (engl. Earth system), kapitalistisesta talousjärjestelmästä, jonkin valtion ruoka-, energia- tai terveydenhuoltojärjestelmästä vai kenties jostakin vielä spesifimmästä? Esimerkiksi valtava mullistus sosiaaliturvajärjestelmässä, kuten vaikkapa koko EU:n tasolla toteutettava vastikkeeton ja elämiseen riittävä perustulo, voisi perustellusti näyttää piskuiselta yksityiskohdalta ilmastojärjestelmän näkökulmasta. Miten järjestelmän rajaammekin, siinä on lukuisia elementtejä, joita voidaan muuttaa monin eri tavoin. Tarvitaan siis vielä lisää täsmennystä, ennen kuin edes tiedämme, mistä oikeastaan puhutaan.

    Yleisesti ottaen puhe järjestelmämuutoksesta tai systeemisestä muutoksesta vaikuttaisi korostavan sitä, ettei tarvittava muutos ole vain määrällinen, vaan myös jollakin perinpohjaisella tavalla laadullinen. Yhteiskunnallisesta muutoksesta puhuttaessa näyttää lisäksi selvältä, ettei kysymys ole vain yksilötason käyttäytymisen muutoksista nykyisenkaltaisessa toimintaympäristössä, vaan tämän ympäristön institutionaalisten, kulttuuristen ja materiaalistenkin rakenteiden olennaisesta muuttamisesta. Michael Narberhaus ja Amy Sheppard muotoilevat asian pamfletissaan Re.imagining Activism (2015, s. 26) siten, että systeemisen muutoksen tulee olla perustavanlaatuinen ja vaikuttaa siihen, miten koko järjestelmä toimii. Tarkemman analyysin on siis myös määritettävä, mikä järjestelmässä on perustavanlaatuista ja mikä toisarvoista: yhden reformi voi olla toisen vallankumous.

    Ne järjestelmät, joista ilmastoliikkeessä tyypillisesti puhutaan, ovat luonteeltaan varsin kompleksisia, joten niiden osaset kytkeytyvät toisiinsa mitä mutkikkaimmin tavoin. Tällaisessa järjestelmässä on lähes mahdotonta muuttaa mitään yksittäistä asiaa ilman, että muutokset heijastuvat eri tavoin eri puolille järjestelmän kokonaisuutta. Näin ollen yksittäiseltä ja kapealtakin näyttävä muutos voi olla perinpohjainen heijastusvaikutustensa kautta. Otetaan esimerkiksi fossiilisesta öljystä luopuminen, joka voi ensi silmäyksellä vaikuttaa energiajärjestelmän piiriin kuuluvalta tekniseltä yksityiskohdalta. Laajemmin tarkasteltuna öljyn yhteiskunnallinen merkitys on kuitenkin niin päätähuimaavan läpitunkeva, ettei sellainen muutos voi olla sekä edellyttämättä että aiheuttamatta valtavan suurta myllerrystä lähestulkoon kaikilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla. Kysymys siitä, miten ja mihin suuntaan kaikkia näitä muita muutoksia pitäisi tehdä, jää helposti ilmaan. Toisaalta näitä muutoksia on kompleksisessa järjestelmässä erittäin vaikeaa hallita ja ennustaa, joten ratkaisujen on joka tapauksessa syytä sisältää kokeiluja, oppimista ja sopeutumista (Narberhaus & Sheppard 2015, s. 26).

    Kaikki tämä asettaa suuren haasteen vaatimuksille järjestelmämuutoksista. Jos sen enempää järjestelmää kuin muutostakaan ei määritellä sen tarkemmin, eikä analyysiä järjestelmän sisäisistä kytköksistä ja keskeisistä elementeistä kuvata avoimesti, puhe järjestelmämuutoksesta jää väistämättä epämääräiseksi. Toisaalta, jos koko tämä taustatyö tehdään kunnolla, sitä on hyvin vaikea tiivistää sellaiseen muotoon, jonka laajat joukot ihmisiä jaksavat kahlata läpi – puhumattakaan siitä, että sen saisi mahdutettua isoonkaan banderolliin luettavan kokoisella fontilla. Kaikkea ei voi saada, mutta jotakin pitää silti tehdä.

    Mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnallisten liikkeiden kannalta?

    Kun toiminnan tavoitteena kerran näyttäisi olevan kokonaisvaltainen muutos hyvin monimutkaisessa järjestelmässä, ei liene ihme, jos tarpeellisten vaatimusten ja toimenpiteiden lista kasvaa pitkäksi ja leveäksi. Mitä enemmän tätä listaa täsmennetään, sitä työläämpää sen ympärille on muodostaa laajaa konsensusta. Jos taas täsmentäminen jätetään sikseen, jää viestin sisältö epämääräiseksi, ja ilman tarkemmin muotoiltuja toimia tai vaatimuksia voi olla vaikeaa saada aikaan konkreettisia muutoksia. Kärjistäen: kirjon yhdelle laidalle voidaan asettaa hattaramaiset “pelasta maailma” -tyyppiset sloganit, toiselle taas esimerkiksi suuret joukot tarkoin muotoiltuja lakialoitteita. Mikään ei tietenkään estä hyödyntämästä molempia.

    Liikkeelle voi hyvinkin olla eduksi se, jos epämääräisen järjestelmämuutospuheen leveän sateenvarjon alle saadaan suuri joukko erilaisia toimijoita, jotka puhaltavat yhteen hiileen. Sellaisessa tilanteessa jokainen aidosti jaettu konkreettinen tavoite on hyvä mahdollisuus kanavoida epämääräistä muutostahtoa todellisiksi muutoksiksi. Laajaan joukkoon mahtuvien näkemyserojen on kuitenkin ennen pitkää tultava pintaan tavalla tai toisella, mikä voi saada liikkeen yhtenäisyyden horjumaan. Jossakin vaiheessa esiin nousevat ikuiset tai vähemmän ikuiset kysymykset esimerkiksi valtion, yritysten, maailmankaupan tai ydinvoiman roolista tavoiteltavissa muutoksissa. Sikäli kun liike aikoo pysyä hengissä, nämä erimielisyydet täytyy ennemmin tai myöhemmin kohdata ja käsitellä jotenkin. Käsittelyn myötä liike saattaa tietysti myös muuttaa muotoaan.

    Täsmällisten tavoitteiden merkittävä etu on niiden käyttökelpoisuus. Järjestelmän muuttamisen on tavallaan pakko alkaa jostakin, ja tähän johonkin ei voi päästä käsiksi puhumalla vain yleisesti järjestelmämuutoksesta. On määritettävä työmaita tarkemmin: energian alalla vaadimme tätä, ruuantuotannossa tuemme tuota, meidän on rakennettava yhdessä tällainen. Täsmennysten on kuitenkin tarpeen kytkeytyä jollakin tavalla laajempaan kokonaisuuteen, tai niitä ei enää helposti tunnista kaivatun järjestelmämuutoksen osasiksi, jolloin kokonaiskuva alkaa hämärtyä. Tämä voi pahimmillaan johtaa lyhytnäköiseen toimintaan, joka voi jopa huonontaa kokonaistilannetta, vaikka saavuttaisikin omat tavoitteensa pienemmässä mittakaavassa (Narberhaus & Sheppard 2015, s. 4–21). Tällaisen kuilun muodostuminen käytännön toteutuksen ja ylevien yhteisten tavoitteiden välille ei tietenkään ole suotavaa.

    Ilman tärkeää kytköstä käytännön ja kokonaisuuden välillä mikä tahansa yksittäinen muutos voi myös näyttää auttamattoman pieneltä ja mitättömältä: mitä loppujen lopuksi saavutamme metsäkadon pysäyttämisellä, jos kasvua ruokkivaa logiikkaa ei saada murtumaan? Mitä iloa on perinpohjaisestakaan rahareformista, jos energiantuotantomme perustuu jatkossakin fossiileille? En tiedä, auttaako tähän riittämättömyyden tunnelmaan juuri mikään muu kuin ajatus pienistä puroista ja suurista virroista. Kompleksisessa järjestelmässä jokainen muutos parempaan heijastuu myös muualle ja usein helpottaa tulevaa työtä. Kuten Olli Tammilehto kirjassaan ”Tuhokehitys poikki” (2017) kuvaa, joskus yllättävänkin pienellä tuuppauksella voidaan saattaa järjestelmä keikahduspisteeseen, jollaisen saavutettuaan se humpsahtaa nopeasti aivan toisenlaiseen tilaan.

    Suurten järjestelmämuutosten pilkkominen yhteisiksi, yksityiskohtaisiksi tavoitteiksi vaatii kuitenkin neuvottelemista, jos prosessi halutaan pitää avoimena ja ainakin jotenkin demokraattisena. Tämä neuvotteleminen vaatii aikaa, tilaa, työtä ja yhteistä tahtoa – sitä enemmän, mitä laajempi joukko halutaan saada samojen tavoitteiden taakse. Tämä hiomisprosessi itsessään on omiaan tuomaan edellä mainitsemiani jännitteitä esiin, ja etenkin puutteellisesti fasilitoituna se voi pahimmillaan väsyttää, turhauttaa ja vieraannuttaa toimijoita. Konkreettiset toimenpiteet myös kiinnittyvät olennaisesti toimintaympäristön realiteetteihin ja voimasuhteisiin. Siten ne ovat monesti lannistavampaa ja raskaampaa työstettävää kuin abstraktit haaveet kaiken paremmaksi pyyhkäisevästä suuresta järjestelmämuutoksesta. Tätä todellisuuteen kytkeytyvää työtä ei kuitenkaan oikein voi jättää tekemättäkään, jos tarkoituksena on muuttaa todellista maailmaa.

    Lopuksi vielä sanoista

    Oli puhe järjestelmämuutoksesta sinulle sitten epämääräistä, konkretiasta vieraantunutta haihattelua tai vihdoinkin kaipaamaasi kokonaisvaltaista ylätason ajattelua, se on silti edelleen “vain” puhetta. Se voi olla käsitteellinen kompastuskivi, nopeasti haihtuva muotisana tai oikein käytettynä kenties juuri sitä, mitä ympäristöliike tarvitsee. Ainakin se tuntuisi olevan riittävän mukautuvainen ja helposti tarttuva käsite, jotta siitä voi muodostua toimijoita yhteen tuova symboli. Kuten sanat yleensäkin, se myös elää omaa elämäänsä sen käytön kautta. Ihmisten puheissa ja elämässä kaikki sanat ja asiat menevät joka tapauksessa iloisesti sekaisin, eikä mikään määrä määritelmiin takertumista tule tätä muuttamaan.

    Tekemisen ja vaatimisen lomassa on kuitenkin hyvä ajoittain pysähtyä pohtimaan, mitä tarkalleen ollaan tekemässä ja vaatimassa, ja järjestelmämuutospuhe vaatii hieman tällaista pohdintaa. Tärkeää on, ettei anna sanojen tulla toiminnan ja muutosten tielle, piti näitä sitten radikaaleina tai maltillisina. Koska sanat eivät koskaan tule valmiiksi ja lopullisiksi, ei meidän kannata liiaksi jäädä niitä odottelemaan – meillä nimittäin alkaa olla tulenpalava kiire muuttaa järjestelmää.

    Lähteet

    Naberhaus, Michael ja Sheppard, Amy. Re.imagining Activism – a practical guide to the Great Transition. Smart CSOs Lab / Michael Narberhaus 2015.

    Tammilehto, Olli. Tuhokehitys poikki – yhteiskunnan olomuodon muutos. Into Kustannus 2019.

    Poimulehti 3

    Angi Mauranen

  • Hiilipäästöt verokarhun kynsissä

    Hiilipäästöt verokarhun kynsissä

    Tämä kirjoitus on osa Poimulehti-teemalehteä, jonka Helsingin Maan ystävät julkaisi keväällä 2021. Lehden artikkelit julkaistaan myös tässä blogissa viikon välein. Lehden kirjoitukset eivät edusta Maan ystävät ry:n virallista näkemystä.

    Ilmastokriisin vakavimpien seurauksien välttäminen edellyttää, että kasvihuonekaasupäästöt saadaan nopeasti laskuun. Päästöihin kohdistuvaa hiiliveroa on esitetty tehokkaana keinona päästöjen nopean vähentämiseen.

    Taloudelliset ohjauskeinot, kuten haittaverot, päästömaksut ja päästökauppa, ovat keskeisiä yhteiskunnallisia välineitä ympäristöhaittojen vähentämiseen. Niiden vaikutus perustuu siihen, että ympäristölle haitallinen toiminta tehdään kalliimmaksi ja siksi vähemmän houkuttelevaksi tai kannattavaksi. Samalla ympäristölle vähemmän haitalliset vaihtoehdot muuttuvat suhteellisesti edullisemmiksi. Taloustieteellisesti taloudellisia ohjauskeinoja perustellaan myös ulkoisvaikutusten huomioimisella. Ulkoisvaikutuksilla tarkoitetaan tietyn toiminnan muille aiheuttamaa haittaa kuten päästöjä tai melua. Ympäristöverot vaikuttavat päästöihin usein huomattavasti pidemmällä aikavälillä, kun taas lyhyen aikavälin vaikutukset jäävät usein vähäisiksi [1]. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että vie oman aikansa ennen kuin ihmiset ja yritykset ehtivät reagoida muuttuneeseen sääntelyyn.

    Monessa maassa on tällä hetkellä käytössä haittaveroja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi, mutta ne eivät kuitenkaan pääosin perustu täsmällisesti päästöihin, ja ne kohdistuvat usein vain rajattuun toimintaan, kuten sähköön tai bensiiniin. Suomessa hiiliveroina voi pitää sähköveroa, liikennepolttoaineiden veroja ja lämmityspolttoaineiden veroja. Osa merkittävistä päästöjen aiheuttajista, kuten lentoliikenne, on kuitenkin kokonaan vapautettu polttoaineveroista. EU:n päästökauppa kohdistuu osaan kasvihuonekaasupäästöjä aiheuttavasta toiminnasta, kuten teollisuuteen, sähköntuotantoon ja EU:n sisäiseen lentoliikenteeseen. Järjestelmässä on kuitenkin merkittäviä sen vaikutusta heikentäviä ongelmia, kuten liian suuri päästöoikeuksien määrä ja se, että monet teollisuudenalat eivät joudu ostamaan päästöoikeuksia kuin korkeintaan osaan päästöistään [2]. Nämä heikennykset on lisätty järjestelmään, sillä osa poliitikoista ja viranomaisista pelkää, että päästöoikeuksien korkea hinta saisi osan yrityksistä siirtämään tuotantonsa EU-alueen ulkopuolelle. 

    Päästökaupan ja hiiliveron keskeinen ero on, että hiiliveron taso on kiinteä, kun taas päästökaupan päästöoikeuksien hinta määräytyy markkinoilla. Veron kiinteän tason etu on sen ennustettavuus. Päästökauppa taas teoriassa määräisi optimaalisen tason päästöoikeuksille. Käytännössä kuitenkin tilanteessa, jossa päästöoikeuksia on markkinoilla liian paljon, jää päästöoikeuksien hinta hyvin matalaksi ja ohjausvaikutus siksi marginaaliseksi. Toinen veron keskeisistä eduista päästökauppaan nähden on, että veron tuotto jää valtiolle, jolloin verotuottoja voidaan käyttää päästövähennyshankkeisiin ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Päästökaupassa päästöoikeuksien myyjät pitävät myynnistä saadun voiton mahdollista alkuhuutokauppaa lukuun ottamatta.

    Globaali hiilivero varmistaisi, että päästöjä vähennettäisiin kaikkialla, samalla kun se toimisi keinona edistää globaalia ilmasto-oikeudenmukaisuutta. Globaalin veron tuotto voitaisiin ohjata korvaamaan ilmastokriisin aiheuttamia haittoja, kuten myrskytuhoja ja kuivuutta. Veron tuottoa voisi käyttää myös yhteiskuntien vahvistamiseen paremmin lämpenemisen tuhoja kestäviksi. Globaalin veron keskeinen ongelma on kuitenkin, että sen säätäminen vaatisi uusia kansainvälisiä instituutioita ja käytännössä kansainvälisen konsensuksen, minkä takia sen toteutuminen on erittäin epätodennäköistä. Kansainvälisesti oikeudenmukaisen ja ympäristöpoliittisesti tehokkaan verotason määritteleminen on myös vaikeaa.

    Kansainvälistä veroa toteuttamiskelpoisempia ovat kansalliset tai alueelliset hiiliverot. Euroopassa olisi mielekästä, että EU:ssa toteutettaisiin yleinen hiilivero, tai että jäsenmaiden hiiliverojen tasot ohjattaisiin EU-tasolla. Tällöin kannustin siirtää tuotanto toiseen maahan veron välttämiseksi olisi pienempi. Hiiliveron tehoa voitaisiin parantaa asettamalla hiilipäästöperusteiset tullit sellaisista maista tuleviin tuotteisiin, joissa vastaavaa veroa ei ole. Päästöperusteiset tullit varmistaisivat, että vero kohdistuisi myös tuontituotteisiin, ja vähentäisivät siksi houkutusta siirtää tuotantoa matalamman verotason maihin. Hiiliveron taso pitäisi asettaa sellaiselle tasolle, että sen aiheuttamien päästövähennysten myötä ilmaston lämpeneminen voitaisiin rajata 1,5 asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Aluksi helppoja päästövähennysmahdollisuuksia on paljon, jolloin veron taso voisi olla matalampi, ja ajan myötä sitä nostettaisiin päästövähennysten toteutuskustannusten noustessa. 

    Veron oman vaikutuksen lisäksi myös sen tuottoa voidaan käyttää päästöjen vähentämiseen. Suurimman ympäristöpoliittisen hyödyn saamiseksi tulisi hiiliveron tuotto käyttää päästövähennyshankkeisiin, kuten raideliikenteeseen ja vähäpäästöisiin lämmitysjärjestelmiin. Tuoton korvamerkitseminen päästöjä vähentäviin hankkeisiin voi lisäksi lisätä hiiliveron yleistä hyväksyntää [1]. Verotuoton käytössä pitää kuitenkin varmistaa, ettei synny sellaista riippuvuussuhdetta, jossa yhteiskunnalle tärkeän toiminnan rahoitus vaarantuisi verotuoton pienentyessä – hiiliveron tarkoitus kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi päästöjen vähentyessä. Parhaiten hiiliveron tuotto sopisi siksi kertaluonteisten investointien rahoittamiseen.

    Ympäristöveroja on tasaveroina kritisoitu epäoikeudenmukaisiksi, sillä ne osuvat progressiivisia tuloveroja suhteellisesti ankarammin pienituloisiin. Tämä on osittain totta, mutta ongelmaa voidaan lieventää käyttämällä tuottoa tulonsiirtoihin ja julkisiin investointeihin. Teoriassa myös progressiivinen hiilivero olisi mahdollinen, mutta se edellyttäisi niin monimutkaista kirjanpito- ja valvontajärjestelmää, että se on käytännössä toteuttamiskelvoton. Yhtenä ongelmana voidaan myös pitää sitä moraalista ongelmaa, että maksamalla hiiliveroa voi ikään kuin oikeuttaa omat päästönsä ja käyttää veron maksamista vaihtoehtona päästöjen ja kulutukseen vähentämiselle.

    Hiilivero on luonteeltaan nykyisen taloudellisen järjestelmän ohjaamista, ja siksi se on myös monen nykymuotoisen kapitalismin kannattajan suosima väline. Siksi sitä on vaikea pitää perustavanlaatuisena muutoksena järjestelmässä. Hiilivero voi kuitenkin tukea muita toimenpiteitä, kun taloutta ja yhteiskuntaa muutetaan ympäristölliset ja sosiaaliset reunaehdot paremmin huomioivaan suuntaan. Vero sekä vauhdittaisi muutosta että toisi rahoitusta tarvittavien investointien toteuttamiseen.

    Hiilivero voi olla keskeinen osa ilmastokriisin torjunnan keinovalikoimaa. On kuitenkin tärkeää huomata, että vaaditun muutoksen laajuus ja nopeus on niin suuri, ettei pelkästään taloudellisten ohjauskeinojen käyttö riitä tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Tähän mennessä riittävää poliittista halua tarpeeksi korkeiden hiiliverojen säätämiseen ei lisäksi ole ollut. Tämä on toisaalta kaikkea ilmastopolitiikkaa koskeva ongelma. Hiilivero on kuitenkin tärkeä palapelin pala ilmastokriisin pysäyttämisessä, sillä se on verrattain nopeasti toteuttava keino, joka myös kerää varoja hiilineutraalin yhteiskunnan rakentamiseen.

    Lähteet

    [1] IPCC, 2014. National and Sub-national Policies and Institutions. Julkaisussa Climate Change 2014: Mitigation of Climate Change. Contribution of Working Group III to the Fifthe Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change.

    [2] European Commission, 2015. EU ETS Handbook.

    Poimulehti 3

    Sisältö

    Anders Backström