Uutiset

Näin kevään korvalla tuli ajankohtaiseksi hankkia harjoittelupaikka, joka vastaisi niin oppilaitokseni Humanistisen ammattikorkeakoulun kriteerejä kuin myös omia mielihalujani harjoittelun suhteen. Humanistisessa ammattikorkeakoulussa olen suuntautunut järjestötoiminnan puolelle, joka määrittelee harjoittelupaikan järjestökentälle ja jonka lisäksi syventävän- ja kehittävän harjoittelun kriteeristö luo omat reunaehtonsa harjoittelulle. Harjoittelupaikan valintaan oli vielä vaikuttamassa kurssi vaikuttamistyö ja kumppanuuksien kehittäminen, jonka sisältöön harjoittelun tuli vastata. Näiden lisäksi harjoittelupaikan hakemiseen vaikuttivat henkilökohtaiset mieltymykseni. Kaikesta kriteeristöstä huolimatta paikka löytyi ja vieläpä hyvinkin mieluisa sellainen, nimittäin Maan ystävät ry. 

Ennen harjoitteluni aloittamista suhteeni Maan ystäviin oli ehkä rinnastettavissa henkilösuhteeseen, jossa ihmiseen törmää aina silloin tällöin itselle mielenkiintoisissa paikoissa. Katseet saattavat kohdata joskus ja hymyn häivähdys vilahtaa kasvoilla. Sitten joku kerta törmäätkin henkilöön asiayhteydessä, jossa pääsette vaihtamaan ajatuksia laajemminkin ja huomaat kommunikoinnin olevan helppoa sekä kiinnostuksen kohteiden olevan hyvinkin samankaltaisia. Lopulta sovitte tekevänne yhteistyötä molempia kiinnostavien projektien parissa, jotka sivuavat mielenkiintoisia aiheita kuten ympäristönsuojelua, demokratiaa, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kuinka innostavaa!

Tämä harjoittelu on hieno tilaisuus päästä yhdistämään omat mielenkiinnon kohteeni sekä opiskelujen edistäminen. Pääsen osallistumaan konkreettiseen vaikuttamistyöhön sekä yleiseen järjestötyöskentelyyn Maan ystävissä ja mikä parasta, saan mahdollisuuden tutustua mukaviin uusiin ihmisiin tämän järjestön kautta. Harjoitteluni aikana tulen osallistumaan mm. ryhmä- ja viestintäjaostojen toimintaan sekä eri tapahtumien järjestämiseen. Toukokuun lopussa näemme viimeistään kuinka harjoitteluni tavoitteet täyttyivät – 2 ensimmäisen viikon jälkeen olen hyvin positiivisella mielellä tämän suhteen! Ei hullumpi paikka viettää kevättä.

Janne Ponnikas

Tiedonjanoinen ekaluokkalaiseni ryhtyi jonkun koulun kilpailun innoittamana kyselemään yllättäen ympäristöasioista. Selitin tietysti, alleviivatun yksinkertaisesti. Lapsi nyökytteli totisena. Päästessäni ilmastonmuutokseen ryhdyin yksinkertaistamaan entisestään, koska oletin tällaisten prosessien olevan lapselle sietämättömän abstrakteja, mutta yllättäen nuori koululainen vaan jatkoi nyökyttelyään. Tietysti ihmisillä on pieniä ympäristöjä ja suuria ympäristöjä ja tietysti hänelle on selvää (”ei tartte iskä toistaa”), että ihmisten suuret ympäristöt ovat niin suuria, että ne ovat myös jääkarhujen ympäristöjä.

En muista aiemmin ajatelleeni, että ”ympäristön” käsite voisi olla kenellekään intuitiivisesti noin selvä. Minusta se on aika kömpelö metafora, joka nimenomaan sotkee asioita rinnastamalla luonnonprosessien jatkuvuuden ja koetut elinpiirit. Siinä täytyy kuitenkin olla pedagogisesti joku järki, jos 7-vuotiaan päässä se todella kytkee luontevasti koulun pihalla lojuvan roskan ja ilmastonmuutoksen.

Tämän täytyy olla sukupolvikysymys: uskon, että vaikka minun sukupolveni ihmiset osaavat toistaa ympäristönsuojelun perusajatukset unissaankin, niitä ei ole omaksuttu hetkellä, jolloin maailmankuvan ydin eli luonnollistuneet metaforiset kytkökset tehdään.

*****

Mitä pedagogiikkaan tulee, muistan kaksi ydintapahtumaa.

Ensimmäisenä olivat pelkät roskat ja välitön estetiikka. Kun olin 7-vuotias, koulussa oli piirroskilpailu jota varten taideteosten väkertämiseen oli varattu päiväkausia. Otsikkona oli brittiläiseen ääriprovinsiaaliseen tapaan ”Keep Berkshire tidy”.

Piirsin pommin ja siihen punaisen kieltorastin päälle. Olihan vuosi 1984 ja Britannian lapsilla oli varma tieto siitä, että Thatcher pommittaisi piakkoin kaiken mahdollisen. Opettaja otti minut puhutteluun ja sanoi työn olevan täysin aiheen vierestä. Kysyin, että eikö pommin aiheuttama sotku ole valtava verrattuna luokkakavereiden piirtelemistä karkkipaperinkuorista ja koiranläjistä aiheutuvaan sotkuun; tokihan Berkshiren kauniin maakunnan sotkuisuuden välttämisen kannalta pommien välttäminen oli paljon tärkeämpää kuin se, mihin koira sattui paskomaan.

Opettaja huokaisi syvään ja selitti näennäiskärsivällisellä äänellä, että ympäristöstämme puhuessamme puhumme pienistä asioista, ja oli tietysti hienoa että olin kiinnostunut isoista asioista, mutta niiden sotkeminen tähän oli pohjimmiltaan häiriköintiä.

Sitten tuli kestävä kehitys eksotiikkana. 1980-luvun loppupuolella suomalaisessa peruskoulussa alkoi järjestelmällinen yhteinen tulevaisuutemme -kampanjointi. Missiona oli teroittaa nuorisolle, miten vaarallista on että jossain elää tykkänään modernin maailman ulkopuolisia ihmisiä. ”Ympäristöongelma” tarkoitti siis puita hakkaavia eksoottisesti valistumattomia heimoja. Kyse ei ollut niinkään mainituista pienistä asioista, vaan museon vitriinin läpi tuijottamista muistuttavasta kokemuksesta.

Pedagogiikan perustana olivat opetusvideot, joita näytettiin yhdellä ja samalla liian myöhäisellä iltapäivätunnilla vuorotellen Avaran Luonnon liskojaksojen kanssa. Liskot ja Brundtland-pedagogiikan intiaanit sekoittuvat edelleen päässäni kollaasiksi: maailma on pullollaan eksoottisia asioita, tv betamaxin päällä on liian pieni, kattolamppu surisee, verensokeri laskee, ja valistuneet eurooppalaiset tiedemiehet kertoivat pehmeällä äänellä, miten asiat ovat ja miten on järkevää toimia.

*****

”Ympäristö” ei varmasti koskaan luonnollistu mielessäni metaforana samalla tavalla kuin tämän päivän koululaisella. Osittain samasta syystä ympäristöasioiden edistäminen on niin hirvittävän työlästä: merkittävä osa nykyisistä päättäjistä on omaksunut ympäristön käsitteeseen liittyvät kytkökset päälle liimattuina. Se, että asiat tuntuvat luonnollisilta, ei silti tarkoita, etteivätkö käsitteet olisi erilaisin tavoin ongelmallisia.

Ympäristön käsitteellinen haaste on kahtalainen: ensinnäkin se heijastaa huonosti ihmisten välisiä suhteita, toiseksi se on liian haltuunottava.

Luonnonympäristöjen suojelemisessa ei ole kyse pelkästään ihmisten ja ”luonnon” välisistä suhteista, vaan mitä suurimmassa määrin myös yhteiskunnallisten toimintakykyjen jakamisesta. Siksi ympäristökysymys on aina myös ihmisten välistä politiikkaa ja neuvottelua. Luonto ei ole ihmiskunnaksi kutsuttua tiivistä subjektia ympäröivä asia, koska tällaista tiivistä ja intresseiltään yksimielistä subjektia ei ole. Minkä tahansa ekologisen muutoksen vaikutukset jakaantuvat äärimmäisen epätasaisesti.

Ekologisen tuhon eteneminen ei näin ollen tarkoita vain sitä, että ”yhteisen tulevaisuutemme” puolustaminen on entistä tärkeämpää, vaan myös sitä, että tarkentamaton ”yhteinen tulevaisuutemme” tarkoittaa entistä selvemmin joidenkin ihmisten suojattua tulevaisuutta toisten kustannuksella.

Toiseksi ”ympäristö” merkitsee käsitteellisesti jo vallattua luontoa: ympäristöstä huolehtiminen edellyttää, että hallinnollis-teknologiseen rationaalisuuteen perustuvat apparaatit ovat jo ottaneet sen haltuunsa. Tämä on ympäristökäsitteen sisältämien latausten keskeinen ongelma: tämän rationaalisuuden olemukseen kuuluu lähes aina myös tuho. On hyvin tunnettu etymologinen tosiseikka, että metsän hakkaaminen matalaksi ja järki periytyvät eurooppalaisessa sanastossa samasta valon saapumiseen viittaavasta käsiteperustasta (nykykielissä einlichtung, enlightenment, jne). Ja mitä muuta eroa esimerkiksi englannin environment ja human habitat –käsitteillä viime kädessä on, kuin se, että sanomalla ”ympäristö” voimme julistaa koko maailman omaksemme.

On eri asia olla huolella hoidettu kuin koskematon, ja juuri koskemattomuus on se linja, jota ”ympäristön” käsite ei koskaan kunnolla tunnista. On helppoa ”hallinnoida vastuullisesti” ja vaikeaa jättää rauhaan, vaikka edellinen ei ole koskaan todellisuudessa mahdollista ilman jälkimmäistä: kasautuva ymmärrys luonnonprosesseista opettaa, että kestävyys edellyttää aina myös omalla painollaan toimivia prosesseja, ja että epäolennaisen näköiset tekijät saattavat olla ekologisen tasapainon kannalta kriittisimpiä.

*****

Ongelma on nyt vaan siinä, etten edelleenkään tiedä, miten minä tämän lapselle selittäisin.

Teppo Eskelinen