Blogi

Termi ”kala” on summittainen yleisnimitys erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia omaavista eläimistä. Kalat ovat hyvin moninainen eläinten ryhmä. Lajeja on kaikkiaan noin 33000, mikä on enemmän kuin muissa selkärankaisluokissa yhteensä [1].

Koska kalojen kokemuksellisuus on tullut pitkälti sivuutetuksi tai kyseenalaistettu, jopa niinkin yksinkertaisten ja perustavien tuntemusten kuin kivuntuntemiskyvyn suhteen, lienee paikallaan tehdä lyhyt vilkaisu aiheeseen.

Kalojen aivoissa on rakenteita, joiden evolutiivinen alkuperä on sama kuin meidän neokorteksillamme. Niiden kehossa on muitakin vastaavuuksia, kuten A-delta-säikeitä ja C-säikeitä, eli samoja hermosäikeitä, joita nisäkkäät käyttävät kivun aistimiseen. Kalojen aivoissa ei kuitenkaan ole neokorteksia eli aivokuoren ulointa kerrosta, joka on nisäkkäillä tärkeässä osassa tuntemusten käsittelyä. Tämän takia pitkään oletettiin, että ne eivät voi myöskään tuntea kipua. Vanha päätelmä neokorteksin puuttumisen ja kokemuksellisuuden puuttumisen välisestä yhteydestä on kuitenkin osoitettu vääräksi. [2] Sittemmin on tullut toistuvasti todetuksi, että kalat pystyvät välttelemään kivuliaita tilanteita ja muuttamaan käyttäytymistään sen mukaisesti.

Eläinten hyvinvoinnin tutkimuslaitos kirjoittaa kansainvälisistä tutkimuksista, joissa kalojen kykyä kivun kokemuksiin on testattu muun moassa kirjolohilla. Kun tutkijat ruiskuttivat niiden huuliin etikkahappoa, ne hankasivat huuliaan akvaarion pohjaan, huojuttivat itseään eivätkä syöneet. Kalat, joita lääkittiin morfiinilla, käyttäytyivät kuin eivät olisi altistuneet etikkahapolle alkuunkaan. ”Samaa ilmiötä käytetään muidenkin eläinten kipututkimuksissa: jos kipulääke saa eläimen lopettamaan kipukäyttäytymisensä, kipu on hyvin todennäköisesti ollut eläimelle todellinen, subjektiivinen kokemus eikä vain robottimainen refleksi” toteaa biologi Helena Telkänranta eläintutkimuksen blogissa. [2]

Etologi ja Eläimellinen nautinto -kirjan kirjoittaja Jonathan Balcome haastaa kalojen käyttäytymisen selitykset, joissa niiden toiminta nähdään vain refleksinomaisena reagointina ympäristön ärsykkeisiin. Koska kalat ovat säilyneet hyvinkin muuttumattomina vuosimiljoonia, niitä pidetään ”alkeellisina”, kun taas myöhemmin kehittyneet lajit apinat ja ihmisapinat nähdään ”korkeampina” eläiminä. Balcombe korostaa tällaisen ajattelun arvolatautuneisuutta: ikivanhat piirteet ovat säilyneet monilla kaloilla, koska ne ovat niin toimivia. Ne voitaisiin yhtä perustellusti pitkän evoluutionsa johdosta luokitella pidemmälle kehittyneiksi. Kalojen evoluutio ei ole pysähtynyt. Pitkän evoluutionsa aikana kaloilla on ollut runsaasti aikaa luoda joustavia ja monimutkaisia käyttäytymismalleja. [3]

Balcomben mukaan kalojen ilmeettömyys saattaa olla syynä niiden tunteiden kieltämiseen. Johdonmukainen tulkinta ilmeiden puuttumisen yhteydestä tunteiden puuttumiseen ei kuitenkaan ole. Ehkä ainoaa poikkeusta, belungavalasta lukuun ottamatta, monimutkaisesta kommunikaatioista ja sosiaalisista suhteista tunnetut valaatkaan eivät ilmehdi. [3] Ilmeiden sijaan kalat voivat viestiä tunnetiloistaan muilla keinoin, esimerkiksi kalan kokema pelko saattaa ilmetä värien kalpenemisena [4].

Kaloja tapetaan ruoaksi enemmän kuin muita eläimiä yhteensä. Sikäli kun tunnustamme kalat tunteviksi olennoiksi, kuten niiden kipua, muistia ja oppimista koskevan tiedon valossa olisi syytä, niitä koskevat hyvinvointiongelmat koskettavat valtaisia määriä eläimiä. Yleisin tapa jolla kaloja tapetaan on kalojen jättäminen kannelle tai siimaan, jolloin ne tukehtuvat kuoliaaksi. Joillekin kaloille tukehtuminen on hyvin hidas tapa kuolla. Esimerkiksi meriahvenelta kestää noin 60 minuuttia ennenkuin se menettää tajuntansa tai kuolee. [5]

Kaupallinen kalastus tuhoaa merten ekosysteemejä kiihtyvää tahtia. Merillämme seilaava yli sata metrinen alus voikin vetää perässään 600 m verkkoa ja 50 km pitkää siimaa. Mereneläviä pyydetään 80 miljoonaa tonnia joka vuosi, joka tarkoittaa noin kahta miljardia eläintä. Noin 40 % pyydetyistä eläimistä ei kuulu teollisuuden haluamiin kalalajeihin, vaan niitä pidetään ”sivusaaliina”. Sivusaaliiksi luokitellut eläimet pudotetaan yleensä kuolleena tai vahingoittuneena mereen.

Valtamerien kalakannat ovat pienentyneet murto-osaan siitä, mitä ne olivat teollisen kalastuksen alkaessa 1950-luvulla. On arvioitu, että nykyisellä tahdilla meret tyhjenevät kaloista vuoteen 2048 mennessä [6]. Sekä ympäristö-, eläinoikeus-, että ihmisnäkökulmasta katsottuna olisikin tärkeää toimia laajemman tietoisuuden herättämiseksi ja nykyisen kehityskulun pysäyttämiseksi.

1. FishFeel. fishfeel.org.

2. Helena Telkänranta. 2012. Kaloillakin on tuntemuksensa. Eläinten hyvinvointikeskus. http://elaintenhyvinvointikeskus.edublogs.org/2012/08/29/kaloillakin-on-tuntemuksensa/

3. Jonathan Balcombe. 2014 Eläimellinen nautinto. Into Kustannus Oy.

4. Oikeutta eläimille. Tiesitkö tämän kaloista? http://oikeuttaelaimille.fi/tietoa/muu-elainten-kaytto/tiesitko-taman-kaloista

5. Dinesh Wadiwel. Fisheries and fish welfare: an uncanny silence. http://sydney.edu.au/environment-institute/blog/fisheries-and-fish-welfare-an-uncanny-silence/

6. The Black Fish. Losing Nemo – official site. http://theblackfish.org/film/

Saila Finne

Maan ystävien jokasyksyinen kokoontuminen, syysväentapaaminen, on jälleen tältä erää takanapäin. Paikkana toimi tällä kertaa Porin edustalla sijaitseva idyllinen Reposaari puutaloineen ja tuulimyllyineen. Mutkikkaista matkajärjestelyistä huolimatta väentapaaminen kokosi kelpo joukon maan ystäviä eri puolilta Suomea keskustelemaan, oppimaan, päättämään, halaamaan, nauramaan, juhlimaan, ideoimaan, saunomaan, syömään ja niin edelleen. Syysväentapaamisen aikaan on tyypillisesti pimeää, sateista ja tuulista, ja sitä vasten ihmisissä hehkuva valo ja lämpö korostuvat vielä tavallistakin enemmän.

Kuten yleensäkin, väentapaamisen ohjelma oli monipuolinen: vierailu tuulivoimapuistoon, työpajat mm. hankesuunnittelusta ja toiminnassa jaksamisesta, ruokatoimintaryhmän ja Hiilivapaa Suomi -kampanjan sessiot ynnä muut takasivat jokaiselle jotakin, ja monenlaisia lupaavia ideoita laitettiin jälleen kerran liikkeelle. Keskustelu ympäristöliikkeen muuttuvasta roolista käynnissä olevan ympäristökriisin keskellä toi väentapaamiseen synkempiäkin, mutta tuiki tarpeellisia sävyjä, ja tämä tärkeä kollektiivinen pohdinta saa varmasti jatkoa muissa yhteyksissä.

Kokemukseni mukaan väentapaamiset – ehkä vieläpä erityisesti syysväentapaamiset – sisältävät järjestäjän näkökulmasta usein myös jonkin verran arvaamattomia käänteitä, viime hetken säätöä, suunnitelmien viilaamista lennosta ja valmistelua, jonka olisi voinut tehdä paljon aiemminkin. Toisaalta ne ovat myös hyvin palkitsevia tapahtumia, kun näkee, miten ihmiset saavat niistä yhtä ja toista irti, miten järjestö menee taas jollakin tapaa eteenpäin ja miten uudet yhteydet syntyvät ihmisten ja ryhmien välille. Tämä toistui taas Reposaaressa, ja vaikkei oma kokemukseni ulotu kuin muutamien vuosien taa, olen valmis uskomaan, että nämä piirteet olivat mukana jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun väentapaamiset vielä hakivat muotoaan.

Kahteenkymmeneen verrattuna neljä vuotta on ehkä lyhyt aika, mutta hallitusrupeamaksi se on Maan ystävissä pitkänpuoleinen. Syysvuosikokous valitsi pitkästä aikaa hallituksen, jossa allekirjoittanut ei ole mukana, ja hyvä niin. Neljä vuottani hallituksessa, joista kaksi puheenjohtajana, ovat sisältäneet sadoittain erilaisia kokouksia, ison liudan hankkeita ja prosesseja sekä niin paljon sähköpostia, etten todellakaan halua edes tietää. Pestiin kuuluu väistämättä paljon kaikenlaista säätämistä, mutta se on myös antanut ja opettanut valtavan paljon. Vuosien varrella olen saanut työskennellä ihanien ihmisten kanssa paremman maailman puolesta sekä nähdä, kuinka järjestö kehittyy, ja kuinka takaiskuista ja maailman menon huolestuttavasta suunnasta huolimatta työmme kantaa myös hedelmää. Eipä maailma valmiiksi tässä ajassa tullut, eikä tullut Maan ystävätkään, joten työtä piisaa jatkossakin. Hallitusvuosien jälkeen jää taas enemmän aikaa toisille toimimisen tavoille.

Nyt kun omassa toiminnassani jonkinlainen vaihe päättyy ja tarkastelen näitä kuluneita vuosia hallituksessa, puheenjohtajistossa, työryhmissä, jaostoissa, toimintaryhmissä, hankkeissa ja paikallisryhmissä, näen niissä niin timantin kuin ruosteenkin. Kaiken tämän jälkeen on kiitollinen ja eittämättä myös jotenkin huojentunut olo. Toivotan uudelle hallitukselle intoa ja inspiraatiota sekä Maan ystäville menestystä seuraavillekin vuosikymmenille!
 

Angi Mauranen

Kävelin hiljattain sisään pieneen lihakauppaan Tupungaton kylässä Mendozassa, Argentiinassa. Kuten lihakaupat usein täällä päin, myös tämä myi hedelmiä ja vihanneksia. Kysyin myyjältä, olisiko heillä ollenkaan luomuvihanneksia. Myyjä katsoi minua epäuskoinen ilme kasvoillaan ja nauroi. ”Luomua? Ei todellakaan!”

Argentiina on Latinalaisen Amerikan toiseksi suurin valtio. Se kattaa yli kahdeksan kertaa Suomen kokoisen alueen. Pelkästään soijapelloiksi muutettu pinta-ala on 20 miljoonaa hehtaaria eli yli 60 prosenttia valtion viljelykelpoisesta maasta. Muuntogeenisen soijan ohella valtava määrä metsää ja perhetiloja on tuhottu maissin ja vehnän tieltä. Argentiinan Maan ystävien (ATA) mukaan lähes 64 000 perhettä, niin pienviljelijöitä kuin alkuperäiskansojen edustajia, kärsivät valtion tai suuryritysten käynnistämistä maanomistuskiistoista.

Argentiinan Maan ystävien työ on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Yksi järjestön päätehtävistä on nostaa esiin Monsanton, Syngentan ja muiden agrokemikaaliyritysten toiminnan epäkohtia sekä puolustaa pientilallisten sekä maattomiksi jääneiden oikeuksia. ”Maatalous ilman maanviljelijöitä” näkyy yhä laajemmin Argentiinan viljavimmilla seuduilla, missä valtavien yksilajiviljelmien dominoimaa maisemaa rikkovat vain hylätyt, rapistuvat asuinrakennukset sekä suuryhtiöiden viljankäsittelykompleksit. Agroteollisuuden valta ulottuu valtion ylimpään päätöksentekoon. Ihmisten terveys, luonnon monimuotoisuus ja ilmastonmuutoksen hillintä ovat toissijaisia tekijöitä matkalla kohti ”modernisaatiota”.

ATA:n toimintakenttä on käsittämättömän laaja; pelkästään maan pinta-ala sekä lukemattomat ekologiset ja ilmastolliset alueet Andeilta Atlantille ja pampalta sademetsään asettavat haasteita resurssien käytölle ja teemojen rajaamiselle.

ATA:n koordinaattorin Natalia Salváticon mukaan järjestö keskittyy työssään kahteen Kansainvälisen Maan ystävien määrittelemään ohjelmaan: Metsiin ja biodiversiteettiin sekä Ruokasuvereniteettiin. Molemmissa työtä on enemmän kuin tarpeeksi ja ne limittyvätkin tiukasti toisiinsa. Argentiinan luonnonmetsät ovat agroteollisuuden levittäytyessä kutistuneet lähes olemattomiin, mikä on voimistanut ilmaston ääri-ilmiöitä esimerkiksi maan keskiosissa, missä kuivuus ja voimakkaat metsäpalot ovat jokavuotinen riesa. Maan ruoantuotanto taas on Monsanton käsissä muuttunut painajaiseksi; torjunta-ainesumutukset aiheuttavat terveysongelmia kolmannekselle argentiinalaisista, geenimuunnellut viljalajikkeet levittäytyvät kaikkialle ja alkuperäiset siemenlajikkeet katoavat.

Millä ravitsemme itseämme?

Olen asunut nyt kahdeksan kuukautta Argentiinan maaseudulla. Agroekologisilla tiloilla työskentely on tuonut minut lähelle ruoantuotannon alkulähteitä, mutta samalla maan toiset, valtavirtaa edustavat kasvot ovat muuttuneet entistä irvokkaammiksi. Ympäristöliikkeen ajamat asiat, kuten kierrätys, vesivarojen ja metsien suojelu, ilmastonmuutoksen hillintä sekä puhdas ruoantuotanto, ovat kaukana keskivertokansalaisen tai -yrityksen ajatuksista. Valtio ei tue ympäristötietoista elämäntapaa, päinvastoin. Ruokakaupoista ei löydy juuri mitään, mitä ei olisi tuotettu teollisesti ja täytetty kemikaaleilla.

Vehnäjauhot eivät enää ole vehnää, vaan ravinteeton vehnäjaloste. Maitotuotteissa on enemmän lisättyjä ainesosia kuin maitoa. Tyypillisen argentiinalaisen ruokavalio koostuu lihasta, sokerista, valkoisesta leivästä ja torjunta-ainejäämistä. Ei ihme, että pienviljelijällä menee huonosti. Hintakilpailu teollisten suuryritysten kanssa on pientuottajalle mahdotonta, eikä valtion tehokkuutta ihannoiva politiikka tue monilajista viljelyä tai torjunta-aineista luopumista.

Aihe, johon ympäristösuojelijatkaan eivät täällä tohdi tarttua, on lihansyönti. Liha on argentiinalaisen ruokakulttuurin olennaisin osa. Lisäksi se on halpaa kuin saippua. Lihantuotannon haitalliset ympäristövaikutukset kielletään tai ohitetaan olankohautuksella.

Eläköön hyvä elämä!

Maan ystävät edistävät puhdasta ruoantuotantoa ja ruokaomavaraisuutta yhdessä viljelijäorganisaatioiden, agroekologisten pientuottajien sekä alueellisten solidaarisuusliikkeiden kanssa. Kampanjoilla pyritään tutustuttamaan kansalaiset kestävämpiin elämäntapoihin ja tiedostavaan kuluttamiseen.

Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat puhuvat buen viviristä, hyvästä elämästä. Se tarkoittaa elämää sopusoinnussa Äiti Maan, Pachamaman, kanssa. Inkojen Maan ja hedelmällisyyden jumalatar Pachamama kuuluu myös argentiinalaiseen alkuperäiskulttuuriin, mutta eurooppalaistuneessa valtakulttuurissa moni kokee yhteyden Pachamamaan vieraaksi tai tarpeettomaksi.

Kapina agroteollisuutta ja uusliberalistista talousmallia vastaan, hyvän elämän puolesta, kuitenkin näkyy ja kuuluu jo ympäri maata. Itse koin sen omakohtaisesti edellisessä asuinpaikassani Córdoban maakunnassa, missä Monsantoa ei enää kaivata ja luomuliike leviää pikkukylästä toiseen. Argentiinan Maan ystävien työ on osa suurta, Latinalaisen Amerikan kattavaa liikettä, jolla on toivoa niin kauan kuin on yhteistyötä, solidaarisuutta ja moniäänisyyttä.

Titta Lassila