Enää en ymmärrä tundraa joka minua on rakastanut

Lidija Okotetto

Sisältö
  1. Ulla Lehtinen: Alkuperäiskansat ja öljy -tapahtuma Suomessa 1999
  2. Olli Tammilehto: Sivistynyt maailma vai maan veren imijä?
  3. Taustatietoa öljystä
  4. Venäjän öljyntuotanto Hantit / Nenetsit
  5. Florian Stammler: Mistä öljymme tulee
  6. Jeremei Aipin: Venäjän öljyteollisuus ja alkuperäiskansojen oikeuksien kehitys
  7. Agrafena Sopotshina: "Elämme siitä, mitä maa päällään kantaa"
  8. Juri Aivaseda: Kogalym-Lor - Järvi jossa kuoli mies
  9. Bruce Forbes: Kaasuteollisuuden kehittäminen Jamalin Nenetsiassa
  10. Lidija Okotetto: Enää en ymmärrä tundraa joka minua on rakastanut
  11. Grigorij Anaguritshi: Sivilisaatioiden törmäys maan äärillä
  12. Charity Nenebari Ebeh: Ogonien kokemukset
  13. Magda Lanuza: Keski-Amerikan öljyntuotanto
  14. Ecuador ja öljy
  15. Arturo Yumbay Iligama: Sota köyhiä vastaan
  16. Kolumbia, u'wat ja öljy
  17. Roberto Afanador Cobaria: Öljy on maan veri
  18. Työryhmä 1: Öljy-yhtiöiden strategiat ja alkuperäiskansojen vastaus niihin
  19. Työryhmä 2: Öljyn- ja kaasuntuotannon uhkaamien alkuperäiskansojen verkostoituminen
  20. Työryhmä 3: Pohjoinen ulottuvuus
  21. Alkuperäiskansat ja öljy -seminaarin osanottajien julkilausuma
  22. Linkkejä
 

Olen tundranenetsi. Koko ikäni olen asunut tundralla, se on kotini ja elämäni. Se on meitä ruokkinut, juottanut, pukenut ja rakastanut. Sen karut olot, pakkanen ja kylmyys ovat karaisseet meitä, jotta kestäisimme vaikeissa olosuhteissamme.

Olen vanhin lapsista. Olen käynyt seitsemän luokkaa koulua, ja se oli saatava nopeasti käytyä, sillä minulla oli kiire auttamaan vanhempiani. Myöhemmin olisin päässyt korkeakouluun, mutta en voinut lähteä sinne, sillä perheelläni oli minun lisäkseni vielä kaksitoista nuorempaa lasta. Minun oli lähdettävä töihin.

Vuonna 1965 aloitin varsinaisen työni tundralla eläinteknikkona. Menin naimisiin poroisännän kanssa, ja olen elänyt ja paimentanut poroja talvipakkasissa ja kesän lämmössä. Maalis-huhtikuussa, kun lämpö alkaa nousta, lähdemme taas meren rannalle.

Naisten merkitystä poronhoidossa ei tule ainakaan vähätellä. Miesten joutuessa sotaan jäi naisväelle jutaaminen ja lapset otettiin mukaan. Useassa tapauksessa miehet eivät palanneet sotaretkeltään, ja poronhoito jäi lopullisesti perheen naisväen harteille.

Aiemmin linnut, jotka muuttivat alueillemme, seisoivat leirimme läheisyydessä eivätkä pelänneet meitä. Ne olivat ystävällisiä, emmekä me koskaan säikytelleet niitä. Elävä eläin on meille pyhä, koska se takaa meille elämän tundralla. Linnun voi tappaa ainoastaan silloin, kun sitä tarvitaan. Keväällä, kun poroista ei saa lihaa, syömme lintuja. Porot vaihtavat keväällä karvansa, ja silloin niitä ei saa tappaa. Silloin nenetsit syövät lintuja. Tämä aika on noin kaksi viikkoa siitä, kun linnut saapuvat. Silloin niitä voidaan metsästää. Sen jälkeen emme tarvitse niitä enää ravinnoksi ja niistä tulee rauhoitettuja ja pyhiä. Syksyllä linnun tappaminen on kaikkein suurin synti, sillä silloin linnun kuuluu lentää lämpimään, opettaa poikasensakin lentämään sinne ja palaamaan sieltä.

Vuosisatoja olemme nähneet, miten tundralla on syksyisin paljon riistaa. Jokainen nenetsiperhe valmistautuu talveen ja hankkii turkikset talvivaatteita varten. Metsästys, kalastus ja poronhoito ovat ainoat, mitä meillä on. Meillä ei kasva yhtään mitään, ja siksi tundralla on elettävä tundran tapojen mukaan. Syksyllä nenetsi tappaa poron vaatteita varten. Eri vuodenaikoina metsästetään erilaisia eläimiä eri vaatekappaleita varten.

Koska olen elänyt niin kauan tundralla, minusta tuntuu, että tunnen tundran. Tunnen taivaan ylläni. Tunnen maan, jolla kuljen. Tiedän meren. Tunnen ja tiedän minkälaista vettä missäkin järvessä on ja mistä saa tuoretta ja hyvää vettä. Tundra on runouteni.

Kymmenen vuotta sitten taivaalta alkoi pudota jotain omituista. Kun ensimmäisen kerran kuulimme tämän metelin kuudentoista hengen leirissä, herätimme lapset ja juoksimme pakoon. Näimme taivaalta lentävän tulta, otimme lapset syliimme ja juoksimme jonnekin pois. Juostessamme yhtäälle tuntui, että sinne putoaa jotain. Juostessamme toiseen suuntaan meteli tuntui samalta. Tätä jatkuu vieläkin, ja tänäkin päivänä alueellamme on kaikkialla näitä rautapalasia.

Tuntuu, että hallituksemme hyötyy tästä. Kun he suunnittelevat näitä tapahtumia, niin he yrittävät helikopterilla siirtää meidät muualle. Kun he tulevat, me keräämme vain lapsemme ja välttämättömimmät tavaramme, ja he vievät meidät leireihinsä. Meitä pidetään siellä aikansa, kunnes meidät viedään takaisin omaan leiriimme.

En oikein ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa eikä kukaan ole siihen vastannut. Maa, jolla olen ikäni asunut ja joka on minut elättänyt... En ymmärrä enää tätä maata enkä tiedä, mitä sille on tapahtunut.1

Viime vuonna huomasimme, että poroilta pursuavat suolet ulos: porot juoksevat ja suolet roikkuvat jalkojen välissä. Ennen viime vuotta emme ole kolmeenkymmeneen vuoteen nähneet tällaista asiaa. Ensin huomasimme yhden poron ja ajattelimme sen saaneen luontaisia vammoja, emmekä kiinnittäneet siihen sen kummempaa huomiota. Teurastimme sen vain ja huomasimme vatsalaukun ja mahan mädäntyneen. Jonkin ajan kuluttua löysimme lisää samanlaisia poroja, ja päätimme tutkia yhden niistä. Kun leikkasimme poroa tutkimuksen yhteydessä, haju oli hirveä. Tällaista emme ole ennen nähneet emmekä tiedä, mistä se johtuu.

Tällaisen ilmiön vuoksi olemme viime vuonna menettäneet 18 poroa ja tänä vuonna jo 26. Omalla alueellani olen ilmoittanut tästä eläinlääkärille. Sanoihini ei kukaan ole kiinnittänyt huomiota, ja ilmeisesti huomiota kiinnitetään vasta sitten, kun kaikki porot ovat kuolleet.

Sukunimeni, Okotetto, tarkoittaa moniporoinen, ja sitä varmaan olenkin. Minulla on omia, yksityisiä poroja, ja sen lisäksi teen työtä valtion sovhoosissa, jossa on 14 700 poroa. Tämä inventaario on tehty 1.1.1999. Se on meidän veroilmoituksemme, ja sen mukaan annamme valtiolle lihaa. Vuosi sitten valtiolla oli vielä 16 600 poroa.

Kaasun- ja öljynetsintä on merkittävä syy porokannan huolestuttavaan vähenemiseen. Eläimillä on tietysti ennenkin ollut sairauksia, mutta keinomme hoitaa niitä ovat vähentyneet. Hoitoa hankaloittaa osittain maan käytön tehostaminen. Öljyn kuljettamiseen tarvitaan rautatietä, jolla tietenkin on myös jonkinlaista myönteistä merkitystä. Tämä kuitenkin pirstoo maita, ja porokannan väheneminen on ollut ennennäkemättömän nopeaa. Yksi vaaratekijä on se, että saastuneelle maa-alueelle kasvaa keväällä ruohoa ja eläimet syövät sitä. Jotkut kuolevat suoraan pois. Jotkut sairastuvat, ja toisille vaikutukset tulevat näkyviin vasta seuraavana vuonna. Jälkimmäisellä tavalla oireilevat ehtivät siis myös jatkaa sairasta sukuaan.

Vesi ja maa haisevat siellä täällä. Onko eläinkannan nopea väheneminen merkkinä myös siitä, ettei pian saastealueita ole enää vain paikoittain? Pikemminkin puhdasta maata ja vettä löytyy ainoastaan paikoittain. Joki, joka on koko ikäni juottanut minua, ei enää anna juomakelpoista vettä.

Alueellemme tehdään rautatietä, vaikkakin Venäjän talouskriisi on hidastuttanut töitä. Mutta sitä kalaa, joka on uinut aiemmin puhtaassa joessamme, ei tänä päivänä voi enää syödä. Rautatien rakennusalueen ympäriltä kala on pilaantunutta noin neljänkymmenen kilometrin säteellä. Me emme tiedä, mistä se johtuu.

Esivanhempamme ja yhä elossa olevat vanhat ihmiset ovat aina kertoneet meille, että kaasu on maan hengitystä. Maa ei voi elää hengittämättä ja vailla ilmaa niin kuin ei ihminenkään. Kun ihmisestä poistetaan ilma, vatsa liimautuu selkään, eikä tällainen ihminen voi elää. Siksi katsomme, että jos maasta viedään kaasu pois, niin ennemmin tai myöhemmin maa luhistuu.

Öljy on kaasun synnyttäjä. Se on kuin maan rasva, joka pitää maan pintaa yllä. Maan, jolla kuljemme, hengitämme ja teemme työmme.

Me emme ole valmistautuneet siihen, että uusi sivilisaatio tulee ja vaikuttaa meihin hyvin voimakkaasti. Tällaisten naapurikansojen tapaamisten ja mielipiteiden vaihdon avulla voimme jo hieman valmistautua sen tuloon. Kun kaasu- ja öljy-yhtiöiden työntekijät tulevat, niin pyrimme tietenkin sopimaan heidän kanssaan. Yritämme rakentaa ihmissuhteita, etteivät ne olisi niin kärkeviä. Ilman alkuperäisiä elinkeinojamme me emme kuitenkaan voi tulla toimeen.

Mekin kuljemme nykyään moottorikelkoilla ja tarvitsemme bensiiniä. Ja jos tarvitaan bensiiniä, tarvitaan myös öljyä. Siksi olemme sitä mieltä, että myös öljy-yhtiöt voivat meidän kulttuuristamme ja maastamme ottaa jotain, mutta haavoittamatta sitä, mistä me olemme vuosisatoja eläneet.

Sivilisaatio on varmaankin hyvä asia. Rautatieyhtiö lupasi meille kultaiset hameet, jos he tulevat tundralle. En tiedä saammeko kultaiset hameet, mutta kun rautatieyhtiö tuli, niin tapahtui seuraavaa. Jätimme talvitarvikkeemme perinteen mukaan määrätyille paikoille ja kesätarpeet taas toisille paikoille, kuten olemme aina tehneet. Kun tulimme syksyllä, oli kotamme tuhottu tai varastettu tai sitten peitteet tarvikkeidemme päältä oli otettu muuhun käyttöön ja kaikki oli mädäntynyt.

Myös nuorisomme on paljolti pilaantunut. Kaikki eivät ole käyneet kouluaan loppuun. Vanhemmat haluavat auttaa lapsiaan opiskelussa, mutta lapsemme ovat jättäneet perinteensä. Meillä on nyt hyvin paljon nuorisoa, joka ei kykene elämään uudessa sivilisaatiossa mutta joka ei pysty myöskään elämään meidän perinteistä elämäämme. Heitä käy tietysti kovasti sääliksi.

Lidija Okotetto elää perinteisesti jutaamalla. Hän on poroteknikko, ja hänet tunnetaan nimellä Rouva Poronhoito. Hänen alueellaan Jamalin niemimaalla ei vielä tuoteta kaasua eikä öljyä. Obinlahden toisella puolen kaasukenttiä jo hyödynnetään. Niemimaalta on kuitenkin löydetty kolme isoa kaasukenttää ja tusinan verran pienempiä. Lisäksi merellä on yksi iso esiintymä. Näiden hyödyntämistä valmistellaan.

.

1Ilmeisesti kyseessä ovat rakettikokeilut, joita Venäjä tekee Jamalin niemimaan yllä.