Oulun Rauhantoimikunta järjesti Maan hiljaisten tukemana 19.3. Irakin sodan muistopäivän vastapainoksi ravintola Tervasoihdussa Rauhanruno- ja -musiikkitapahtuma. Esiintymässä olivat Janne Räsänen (laulu) ja runoilijat Paavo Heinonen (Oulu) sekä Jarkko Kumpulainen (Rovaniemi).

Teille, jotka ette tapahtumaan päässeet, on suotu mahdollisuus lukea Jarkko Kumpulaisen runoja:

Valvontatornien sireenit
soivat tänään kuin huilut.
Maailmalle suloinen sävelmä,
soi saattona pommikoneiden
uljaille pataljoonille.
Pauhuavat moottorit,
lyövät tulta ja tuskaa,
tervetuloa,
tulkoon tuho,
tulkoon hiljaisuus.

Maailman sointu,
ajan sävel,
zeit geist,
riivattu henki.
Massojen kuoro,
livertää uhkaa.
Myriadien miljardien suuruiset,
puolustusbudjetit,
kirjoitetaan kiimaisena uhrilahjana,
hävitykselle.

Hikiset kädet,
näkymätön vihollinen,
sokea miekkamies,
ja puolustushurmos.
Kollektiivista paranoiaa parakeissa,
pihoilla ja puutarhoissa,
puhdistavaa pelkoa,
yhdistävää vihaa.

Ja Amerikan lapset,
meillä ja muualla,
virastojen ja
hallintorakennusten,
lämpöä vailla,
seisovat hiljaa,
lämmittelevät käsiään koulukirjojen liekeissä.

Tyhjät ja
huumatut silmät odottavat
tuhoa,
tuntevat
himoa,
himoten tuhoa.
Sillä heille luvattu vieraan viha,
ja ruumin puhdistava katharsis,
odottaa lunastustaan.

Sen mitä kirjat kertoivat,
ei enää uutisten raatelema tietoisuus muista.

Yhtynyt maailma,
vapaa maailma,
on valmis,
viimeiseen taistoon,
itseään vastaan.
Olkoon taisto uljas,
ja raivoisa mieli rohkea.
Vieraan järjestyksen silmässä,
omalla oikeudella kaaosta luoden,
tutulla järjestyksellään rikki lyöden,
suunta on kaventuva ympyräksi.

Isä,
miksi pelkäät?
Kuoleman kuvat tanssivat kasvoillasi,
mielessäsi vieraan pelko.
Kollaasit,
kuolemasi vääjäämättömyydestä,
saavat sinut tanssimaan,
saavat kiertämään kuoleman
kierteistä kehää,
vaanimaan vierasta,
ja vihaamaan.

Pelko saa sinut uskomaan,
saa seuraamaan viekoittelevaa vääryyttä.
Tekee sinut uskolliseksi kuvanrakentajien helpoille tarinoille.

Anna minun maalata sinulle kuva.
Antaisit?
Älä pelkää.
Älä pelkää, sillä
siinä kuvassa olisi vain maisema.
Ja kaunis valo.
Siinä kuolleiden ja elävien sielut syleilisivät toisiaan,
raikkaan tuleen lämpimissä virroissa,
ikuinen energia.
Luottamuksen vakailla käsivarsilla sinä lepäisit,
siinä sinä nuokkuisit kesäpäivänä,
tukevan tammen juurella.
Rento ilmeesi,
kirkas otsasi,
säteilisi,
ja nuo kasvot,
tunnistaisit niistä omasi
sekä
kommarin kasvot,
oikeistolaisen,
hipin kasvot,
terrosistin
ja jumalan kasvot.

Katso sitä.
Katso tarkemmin.
Tuossa kuvassa on maailman henki.
Yhteinen energia.
Tässä ajassa vaiettu aines.
Älä pelkää,
älä pakene,
et menisi vielä,
sillä maailma ei lopu vihan myötä,
maailma ei pysähdy kilpailun päätyttyä,
pelon loppu ei ole maailman loppu.

Mutta
minä huomaan,
surullisena huomaan,
kuinka sinä alat epäillä,
pelkäät taas.
Kuva katoaa mielestäsi.
Epäilet.
Ja palaat vahvaan rintamaasi,
palaat sinne missä,
pelko luo olemiselle merkityksen,
ja ne toiset,
toiseus,
tekee sinusta sinut.

Hyvästi isäni.
Minä jään tänne.
Rintamien välille,
ei kenenkään maalle.

Maailman voi polttaa,
voi riipiä köyhäksi kevään lehdistä.
Maailman voi todistaa turhaksi,
harhaksi.

Maailman voi muovata valheeksi,
maalata sanat maisemaksi ja
ihmisyyden voi tukahduttaa turhuuteen,
sen olemme nähneet.

Aamuisista tarpeistani vain osa tuntuu todelta.
Vaikea hahmottaa mitkä,
sillä siitä on niin kauan,
kauan – totta tosiaan,
olen uuden ajan ihmisen viimeinen vesa,
muistijälkeni kokonaisuudesta on olematon,
simulaatiosta täydellinen,
olen retoriikasta täysi,
eheä ihmisen luomus.

”Soita vielä,
niin minä painan kaasua”,
sanoivat Joni ja Markus
päiväkodin pianon ääressä.
Minä katselin heitä, join
aamukahvia ja nauroin.

Kuu nousee aikansa
ja sen jo valaistessa,
öistä metsän laitaa
valtiomiehet,
varatuomarit,
työmiehet
ja syrjäytyneet
astelevat yhdessä jonossa aukealla,
uudistumaan lasten luo.

Pitkän taipaleen päässä,
helisevä huomen,
vanhat ja väsyneet,
kysyvät,
”Teidänkö on valtakunta?”

Sointujen kaoottinen harmonia,
vastaa sanoitta,
että
rytmi löytyy,
matkan edetessä,
aina.

Aito askel,
lasten kuulasta kirpeää,
puhdasta naurua,
lasten rauhaisaa naurua,
kauniita sävelmiä,
naivi jazz.

Poliisit,
portinvartijat,
opettajat ja yrittäjät,
tanssivat iloiten,
itkien öisellä kedolla.
Varpaissa multaa,
sydämessä uuden aamun nouseva tuuli.

Kuu uppoaa aamun taivaaseen,
siniseen kirkaseen holviin,
ja lasten rauhaisaan nauruun.

Kirkas valo,
koskematon hanki.
Pajunkissat avautuvat silmiesi edessä yksitellen,
oksat taipuvat suloiseen tanssiin,
eteen taakse,
kauniita kuvioita.
Kevään linnut säestävät auringon laulua.
Sokaiseva valo kiertää pois ja takaisin.

Jostakin kaukaa,
soi sodan äänet,
ilmaan räjähtävät laukaukset,
neitseellisten repeävien kehojen
kaiku kuuluu tänne saakka,
sekoittuu lintujen hengitykseen.
Räjähtäviä ruumiita.
Revittyjä ruumiinosia.
Silpoutuvat kasvot vääntyvät äänekkäästi naristen.
Sota kiemurtelee kuin yön varjo.
Sota lähenee kuin varjo.
Kevyesti.

Linnut vaikenevat pian.