Lapin järvet on Maaäiti Gaia synnyttänyt ja aikaa säästämättä jääkausilla hionut ympäristöönsä asettuviksi taideteoksiksi. Marras oli Etelän ihmisten hätäinen tekele, padottu allas, jonka insinäärit olivat väkisin ympänneet Lappiin luonnonsuojelijoiden vastalauseista huolimatta. Altaan pakkosynnytys aiheutti kuolemaa, sen nuoruus ja keski-ikä olivat täynnä väkivaltaa ja vasta vanhuus pehmensi kalman leiman sen kasvoilta.
Syntyessään Marras peitti kurkien ja joutsenten asuttamat jängät ja sinirinnan lauluja kaikuneet koivutievat. Veden alle jäivät peurapolkujen lävistämät metsät ja niiden aihkihongat.Kodeistaan joutuivat lähtemään myös ne harvat korpien asukkaat, jotka olivat raataneet niukan elantonsa soisilta hallapelloilta ja jokirantojen luhtaniityiltä. Nuoseva vesi täytti harmaat pirtit ja noen mustaamat savusaunat. Vain koteihinsa kiintyneet aaveet jäivät veden alle hukkuviin asumuksiin. Iltaisin ne nousivat usvahahmoina tekoaltaan pinnalle suremaan märkä kohtaloaan.
Tekoaltaaseen mahtui vettä kaksin verroin enemmän kuin etelän insinöörit olivat viisaudessaan laskeneet. Syy löytyi pyörteisistä suppiloista, jotka kohisten imvät vettä maanalaisiin luoliin ja täyttivät maahisten asumukset. Pimeään aikaan nousivat kodeistaan karkotetut maahiaiset altaan rannoille. Läpimärkinä ne uikuttivat kotiluolansa menetystä ja lähtivät etsimään uusia asumuksia veden täyttämien tilalle.
Tuhon oma oli se vene, joka joutui suppilopyörteen kieputeltavaksi. Pyörre imi siihen joutuneen sisäänsä eikä veneessä olijoille suotu palastautumisen mahdollisuutta. Altaan ensimmäiseksi uhriksi joutui täytöstä vastannut insinööri. Villisti kieppuen hän veneineen katosi kuin avaruuden mustaan aukkoon. Koskaan hänen ruumistaan ei löydetty. Allas piti saaliinsa.
Viimein täyttyivät maahisten luolat ja onkalot ja vesi nousi Marraksen altaassa sille tasolle, minkä voimainsinöörit olivat laskelmissaan päättäneet. Ilmasta katsottuna allas muistutt jokisuineen neljäntuulen hattua. Vain yksi saari ja sen kalliota ympäröivät aihkit rikkoivat vesiselän autiutta. Kallion kupeesta satunnainen kävijä saattoi löytää maahisten onkaloihin johtaneen luolan suun.
Ikimetsät soistuivat laajoilta alueilta altaan ympäriltä kuin suojaavaksi kehäksi, joka syysmyrskyjen kaatamana ryteikkönä vartioi allasta ja sen salaisuuksia.
Veden alle jääneet suot oli aina tiedetty pohjattomiksi. Moni varomaton marjastaja oli meheviä hilloja tavoitellessaan painunut hetteikköön surkeasti apua huutaen. Rikoksiakin sanottiin soiden kätkevän. Nyt suonsilmiin upotetun ruumiit peittyivät ikiajoiksi vesimassojen alle.
Ihminen raiskasi Maaäidin ja siitti syvän veden. Synnytys ei tapahtunut ilman yökkäilyä. Vuosikausia allas oksensi pinnalleen jäkälää ja sammalta, oksia ja risuja ja limaisia puiden rankoja kuin aavemaisina muistoina entisistä taigametsistä. Kelluipa sen aallokoilla sopulien pullistuneita ruumiitakin raadonsyöjien ateriaksi. Syksyn myrskyt paiskoivat jätteet altaan rannoille metrisiksi valleiksi, joita pian peitti mätänevän saastan synnyttämä lima.
Marrasta, Kuolemaa, ei järvi nimestään huolimatta kauaa muistuttanut. Luonto kammosi tyhjää tilaa. Hukutettu ja karkotettu elämä korvautui pian uudella. Hätäisesti synnytettynä se kuitenkin oli yhtä rujoa ja luonnotonta kuin koko Marraksen allas.<7P<
Kaikkialla altaan rantamilla sikisi miljardien sääskien, mäkärien ja polttiaisten vihaisia armeijakuntia. Harmaana aurana nämä vitsaukset parveilivat alueelle eksyneen kulkijan ympärillä. Karkotteita pelkäämättä ne istahtivat iholle ja tunkeutuivat vaatteiden sisään imemään verta ja haukkaamaan lihanpalastaan. Eikä missään Lapissa oltu aiemmin nähty niin kiukkuisia paarmoja kuin Marraksen rannoilla.
Ahkerat lukit saivat räkästä runsaan saaliin. Kämmenen kokoisiksi kasvaneet ristiselät kutoivat kaikkialle sitkeitä verkkojaan, joissa joskus roikkui verettömäksi imetty urpiainenkin seittilankoihin pussitettuna.
Myös sammakoita, lapsen pään kokoisia rupikonnia lentävät armeijat elättivät. Niin suuriksi olivat konnat kasvaneet, että kurkienkin oli jätettävä ne rauhaan. Rauhassa ne eivät kuitenkaan saaneet olla hiilenmustilta juotikkailta, verenhimoisilta iilimadoilta, jotka ahnaina imivät elämänvoimaa niiden rupisista ruumiista.
Konnien parvia eivät iilien hyökkäykset harventaneet. Joka kevät kului altaan reunoilta mylvintää, kun uroskonnat mahtavalla bassollaan houkuttelivat naaraita lemmenleikkeihin. Pian olivatkin rantavedet ja soiden vesikot täynnä limaista kutua todisteena urosten voittamasta suosiosta. Eikä kestänyt kauan, kun alati paistava aurinko lämmitti vedet täyteen mustia nuijapäitä ja pikkukonnia saalistajien loputtomaksi ateriaksi.
Kurnuttajien tarjoamasta ruokatavarasta ottivat osansa myös käärmeet. Altaasta kehittyi matelijoille kammottava paratiisi. Kukaan ei tiedä, mistä nuo määrättömät laumat sahaselkäisiä kyitä sinne ilmestyivät. Olivatko ne maahisten lemmikkejä, jotka vesi oli pakottanut luolista altaan rannoille?
Runsaan ravinnon turvin kyyt kasvoivat ennennäkömättömän suuriksi. Hyvinkin miehen mittaisina ne matelivat pitkin rantoja ja uivat pää periskooppina altaan kaislikossa. Eikä ollut niin suurta rupikonnaa, etteikö kyiden kita olisi auennut sitä nielemään.
Aurinkoisina päivinä kyyt kerääntyivät lempipaikoilleen nauttimaan Lapin lyhyen kesän lämmöstä. Silloin niitä ei sopinut häiritä. Vihaisesti sihisten ne varoittivat kulkijaa. Jos tämä ei kuunnellut, ne hyökkäsivät. Kärttyisimmät ponkauttivat itsensä vieterin lailla ilmaan iskukohtaa etsiessään ja lihavimmat, saalistaan sulattavat kyyt sihauttivat myrkkynsä kulkijan silmille. Harmaantuneiden kelojen oksillekin kyyt saattoivat kiivetä etsiessään linnuista vaihtelua ruokavalioonsa. Ihmiselle niiden myrkky oli yhtälailla kuolemaa tuottavaa kuin idän kobrilla ja lännen kalkkaroilla.
Altaan ympärille muodostuneilla rämeillä kiemurteli kapeiden vesiväylien labyrintti. Kerrotaan, että jotkut uhkarohkeat seikkailijat olivat joskus lähteneet noita väyliä tutkimaan. Koskaan he eivät palanneet. Olivatko he eksyneet ja menehtyneet ruuan puutteeseen vai olivatko vedessä ja rannoilla lymyävät jättiläiskyyt singahdelleen rauhanhäiritsijöiden kanootteihin, sitä ei tiedetä. He olivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi ja vain joskus harvoin oli kumollaan ollut kanootti ajautunut rannan löyhkääviin rytöskasoihin.
Talvella allasta peitti petollinen jääkansi. Kukaan ei tuntenut vesien oikullisia virtauksia. Pahimmankin pakkasen jälkeen saattoi jää pettää ja vesi vetää uhkarohkean kulkijan saaliikseen. Koskaan eivät nämäkään ruumiit nousseet löydettäviksi.
Marras oli täyttyessään sulauttanu itseensä ympäröivien soiden karut lompolot ja vapauttanut niiden vangit. Kitukasvuiset, satojen sukupolvien ajan nälkää kärsineet ruutanat ja mustat ahventirrit hajautuivat laajoille ulapoille ja pääsivät nauttimaan ravinnon yltäkylläisyydestä. Kyrmyniskaiset ahvenet ja rasvaiset ruutanat kasvoivat Marraksen altaassa monin verroin kookkaammiksi kuin missään muuassa vesistössä.
Sen aaltojen alla uivat myös rubiinisilmäiset suursärjet ja tynnyripohjan levyiset lahnat ja sen pohjaa tonkivat myrkkypiikkiset kiisket ja limaiset mateet, nekin muualla asuvia sukulaisiaan monin verroin suuremmiksi kasvaneina.
Mahtavimpia kaikista kaloista olivat hauet, jotka pituudessaan kilpailivat kyiden kanssa, mutta ahneudessa ja hurjuudessa olivat ylivoimaisia. Minkäänlaista mahdollisuutta eivät jättiläishaukien reviirille eksyneet kyyt taisteluissa saaneet. Yksikään kyy ei pystynyt iskuhampaillaan lävistämään haukien suomupanssaria eikä saamaan kuolettavaa kuristusotetta jättiläisten liukkaasta ruumiista.
Lähikylien asukkaat eivät altaan kaloja pyytäneet. Etelän visaat olivat varoittaneet elohopeasta, ja rantojen lentävät ja matelevat vitsaukset karkoittivat innokkaimmatkin urheilukalastajat. Talvella taas jään oikullisuus piti pyytäjät loitolla. Eivätkä olleet Lapin asukkaat muutenkaan järin kiinnostuneita tekoaltaasta särvintä saamaan, koska jalompia kaloja, punalihaisia lohia, sen samea vesi ei miellyttänyt.
Aslak oli kasvanut huutolaispoikana rikkaiden porolappalaisten eloa paimentaen. Mieheksi vartuttuaan hän parempiosaisten pilkkaa paeten kyhäsi itselleen keloista mökin kauas erämaahan. Sinne hän otti seurakseen oudon raukan, isättömän ja äidittömän löytälapsen, jonka muuan metsästäjä oli aikoinaan löytänyt kalliolle hyljättynä. Tyttö sai nimen Maarit ja hänestä kasvoi kaunis, mutta kaikkien hyväksi käyttämä onneton. Kiukkuiset eukot juorusivat hänen olevan maahisten sukua, maan alta pinnalle tyrkätty.
Jos ihmiset ja maahiaiset olisivat kodanneet, olisi voinut selvitä, että Maaritin isä oli maahisten luoliin paennut ja sielläkin lehtolapsia siittänyt shamaani.
Aslak oli rakentanut mökkinsä kuivalle mäntykankaalle, mutta padottujen vesien noustua ytlivät syysmyrskyjen aallot huuhtelemaan sen portaita. Harmaantuvassa mökissä jatkoivat Aslak ja Maarit kituilevaa elämää vailla papin siunausta ja harvat ilonsa toisistaan löytäen. Elantonsa he keräsivät metsistä ja rikkaiden porolappalaisten tokkia harventamalla. Veden noustua räkkä ja kyyt karkottivat poroelon muuaalle ja aaltojen alle joutuivat parhaat marjamaatkin. Mistä saisivat Aslak ja Maarit nyt ruokansa? Heitä eivät kyyt eivätkä ilmassa lentelevät vitsaukset häirinneet, mutta nälk' uhkasi karkottaa heidät kodistaan.
Kuinn tuottamaansa tuhoa katuen käänsi Marras heille nyt parhaat puolensa. Aslakista tuli kalastaja, jolle järviallas hymyili. Saaliit kasvoivat ja kala kelpasi kauppaankin, kun siika oli viimein hyväksynyt tekojärven kodikseen. Nyt riitti mökin asykkaille ravintoa. Mistäpä nuo korpien asukit, liki lukutaidottomat ja radiotta elävät, olisivat raskaista metalleista ja elohopeoista mitään ymmärtäneet.
Elämä oli ollut Aslakille ja Maaritille raskasta, mutta nyt se oli keventynyt. Pian näkyivät seuraukset. Maarit, maahiaisten sisarpuoli, alkoi onnea tuntien kasvattaa kohdussaan Aslakille apua ruuan hankintaan.
Onnea kesti lapsen syntymään. Isästä ja aluksi kai äidistäkin vastasyntynyt oli komea miehenalku. Kumpikaan ei pannut perkille, että pojan otsa oli epätavallisen luisu, leuka puuttui miltei kokonaan ja suu ulottui korvasta toiseen.
Kauan ei lapsi ehtinyt vanheta, kun virheet alkoivat pistää äidin silmiin. Kasvoiltaan rujon pojan sukkulamaiseen ruumiiseen kasvoi ahvenmainen kyttyrä. Jalat jäivät lyhyiksi, mutta jalkaterät venyivät pitkiksi kuin aikuisen miehen ruumiiseen tarkoitetut. Kämmenet ulottuivat polviin ja olivat suuret kuin kylän sepällä.
Ruumiin epämuodot sai piiloon vaatteilla, mutta yhä oudommiksi muuttuvia kasvoja ei voinut peittää. Alaleuka jäi pojalta puuttumaan ja terävät hampaat kasvoivat ikenistä taaksepäin kuin hauella. Otsattoman pään hiukset alkoivat heti kulmakarvoista.
Isälle poika pysyi rakkaana, mutta äiti ei kauan kestänyt katsella epämuotoista lastaan. Epätoivoissaan hän paskasi pojan talvisista kahleista vapautuneeseen järveen. Mutta poikapa ei hukkunut, vaan jäi ikionnellisena polkimaan jäähileiden sekaan luullen uintia hauskaksi vesileikiksi. Pojan riemunkiljaisuja kuullessaan isä riensi paikalle ja nosti vastarintaa tekevän lapsen pirtin lämpimään.
Äiti pakeni veneellä. Myöhemmin Aslak kertoi pojalle veneen löytyneet järven keskellä olevasta saaresta. Miten oli äidin käynyt, sitä ei Aslak koskaan puhunut. Oliko Marras jälleen ottanut saaliinsa?`Uuta naista ei äidin lähdön synkentämä Aslak mökkiinsä ottanut.
Aslak opetti pojan pienestä pitäen kalastamaan, mutta haukia hän kielsi pyytämästä. Vaihtelua yksitoikkoiseen ruokaansa he saivat kauppiaalta, joka vaihtoi kalat jauhoihin ja suolaan ja toi joskus muutakin ylellisyyttä. Antoipa kauppias heille rahaaki, sileitä seteleitä ja kolikoita, jotka synkkä isä visusti talletti peltiseen rasiaan, rahakiisaan.
Marraksen altaasta poika löysi leikkitoverinsa. Päivät pitkät hän telmi vedessä jättimäisten haukien parissa. Varhain keväällä hän ihmetteli niiden kiihkeitä kutupuuhia rantakaislikoissa ja kesällä seuraisi mädin kehitystä ja pikkuhaukien aksvua aina jäiden tuloon saakka. Isä alkoi nimittää poikaa Hauenpääksi, eikä poika muuta nimeä koskaan saanutkaan.
Aslak vaelsi loppuelämänsä vaitonaisena ja toisinaan yksin saaressa käyden. Aihkihongan oksasta roikkuvaan köyteen hän siellä päivänsäkin päätti. Hauenpää vei isänsä vaaterievut luolasta löytämiensa vaatteiden joukkoon, mutta ruumiin hän paiskasi järvialtaaseen. Papin haudattavaksi hän ei tiennyt vainajaa viedä. Ja minnepä pappi olisikaan Aslakin haudannut, kastamattoman ja rippikoulua käymättömän pakanan?
Hauenpää jäi yksin harmaaseen mökkiin. Kalastellen hän sai ruokansa, mutta pyydyksiin eksyneet hauet hän päästi varoen takaisin veteen niitä mitenkään vahingoittamatta.
Aika kului, Hauenpää varttui ja muuttui yhä rumemmaksi, ihmishirviöksi. Kerran tai pari hän eksyi kylille, mutta ketään hän ei saanut mökkiinsä emännäksi. Naiset kammosivat hänen haukimaisia kasvojaan, ja järven rantojen miljoonat itikat ja lukemattomat kyyt pelottivat kaikkia hänen luokseen tulemasta. Hauenpää ei vitsauksista kärsinyt. Oliko hänessä sellainen maahiaisten kalmanhaju, ettei edes sääski häntä hyväksynyt?
Sitten alkoi kylästä kadota nuoria tyttöjä. Joidenkin epäiltiin karanneet etelän iloihin helpon rahan toivossa, kun kotikylästä ei ansioita löytynyt. Toisten uskottiin eksyneen korpeen tai joutuneen karhun hampaisiin. Niin tai näin, vain joku kaupungeissa käynyt palasi käärö sylissään, muut katosivat jälkiä jättämättä.
Kun katoamiset jatkuivat, joku alkoi epäillä Hauenpäätä. Iljetyksen kerrottiin öisin hiiviskelleen tyttöjen aitojen ympärillä. Kukaan ei voinut vahvistaa huhuja, mutta pian niitä pidettiin totena. Äiditkin pelottelivat lapsiaan: "Jos et syö kiltisti, Hauenpää tulee ja vielä."
Naapurikylissäkin kuiskailtiin Hauenpään ryöstäneen tyttöjä mökilleen ja aikanaan syöttäneen heidät jättihauille. Tämän jälkeen eivät lähiseutujen asukkaat enää huolineen Hauenpään pyytämiä kaloja. Kauppiaan oli vietävä siiatkin kaukana olevan kaupungin torille, missä ne herättivät huomiota koollaan ja rasvaisuudellaan.
Huhut herättivät suuttumuksen, joka voitti Marrasta kohtaan tunnetun pelon. Hauenpää oli saatava vastuuseen teoistaan. Joukko kyläläisiä raahasi jokiveneen Marrakselle ja souti navakan vastatuulen synnyttämässä aallokossa Aslakin mökille, mutta Hauenpäätä sieltä ei löydetty. Kammottavia kyitä sen sijaan sihahteli nurkissa ja lipoi kaksipäisellä kielellä lattialankkujen raoista. Pettyneet etsijät aikoivat tuikata mökin tuleen, mutta syyssateiden kastelema mökki ei suostunut palamaan. Turhin toimi joutuivat kyläläiset palaamaan koteihinsa läpi myrskyisän ulapan. Yhden vainajankin kyläläiset toivat mukanaan. Tuvassa oli kostoretken alullepanija, tyttärensä menettänyt herännäinen saanut kyyltä pureman ja tuupertui kesken kotimatkaa kuolleena veneensä tuhdolle. Saaresta katseli Hauenpää vaahtopäisiä aaltoja vastaan ponnistelevia veneitä ikuinen irvistys kasvoillaan.
Keväällä kylään saapui kaksi etelän herraa. Toinen oli maanmittari ja toinen voimayhtiön lakimies, oikea tuomari. Kylän rikkaimman poroisännän taloon kutsuttiin kokous, jossa tulijat kertoivat, että Marraksen altaan vedenpintaa oli tarkoitus nostaa usealla metrillä. Etelän myllyt tarvitsivat lisää sähköä. Yhtiö maksaisi hyvät korvaukset niille, joiden maita jäisi veden alle.
Eivät seudun asukkaat etelän lupauksiin uskoneet eivätkä suuria korvauksia odottaneet, mutta eivät asiaa vastustaneetkaan. Soistunutta metsää ja ryteikköistä joutomaatahan veden alle jäisi. Yksi asia oli kyläläisille mieleen. Nyt jäisi Hauenpään mökki veden alle ja kammotuksen olisi muutettava pois. Kylään moista puolipeikkoa ei huolittaisi, joten kauemmaksi selkosille hänen olisi paettava.
Maanmittari ja tuomari lähtivät kyläläisten varoituksista huolimatta ilmoittamaan asiasta Hauenpäälle. Kukaan ei heille venemieheksi suostunut, mutta eivät he paikallista apua tarvinneetkaan. Heillä oli mukanaan kumivene. Asian suoritettuaan he aikoivat kokeilla myös kalaonneaan.
Innoissaan miehet katselivat kaislikkorannoilla kutupuuhissa polskivia kaloja. Näkyipä veneen ympärilläkin sitä delfiinien lailla seuraavia jättihaukiakin.
Hauenpää seurasi beneen tuloa etäämpää, mutta todettuaan miehet harmittomiksi asteli rantaan ja johdatti vieraat mökkiin. Kun etelän miesten silmät tottuivat pirtin hämärään, he kauhistuivat. Kyitä mateli lattialla ja makasi kerinä tuvan nurkissa. Olipa jokunen noussut rahille ja pöydällekin sähähtelemään. Hauenpää työnsi lähimmät syrjään ja kehotti maanmittaria ja lakimiestä istumaan.
Nopeasti vieraat selittivät asiansa ja kertoivat, että Hauenpään olisi seuraavana keväänä muutettava mökistä, ellei halunnut jäädä veden alle.
Mitään asiakirjoja ei Hauenpäällä ollut Aslakin tekemästä mökistä eikä niitä ollut maanmittarikaan arkistoista löytänyt. Hauenpää asui voimayhtiön lunastamalla maalla ja nyt hänen oli lähdettävä. Mitään velvotteita ei voimayhtiöllä ollut. Lähdöllä oli kiire, koska patotyöt haluttiin aloittaa mahdollisimman pian saman kevään aikana.
Pulma syntyi, kun vieraat halusivat allekirjoituksen papereihinsa. Hauenpää ei osannut kirjoittaa nimeään. Asia selvisi kun Hauenpää kömpelösti kopioi paperiin koukeroita, jotka lakimies oli malliksi kirjoittanut.
Heti asiasta suoriuduttuaan etelän herrat vetäytyivät ulos käärmeitä varoen. Talon seinustalla he ihailivat vanhaa hauenpäätä. Niin suurta he eivät olleet aiemmin nähneet.
-Vieläkö järvessä on tuollaisia petoja, lakimies kysyi innoissaan.
-On. Mutta niitä ei saa pyydystää, sanoi Hauenpää.
-Miksi ei muka? kysyi maanmittari, mutta ei Hauenpää osannut asiaa selittää, hoki vain:
-Ei niitä saa pyydystää.
Vieraat astuivat kumiveneeseen ja lähtivät, mutta sitä ennen Hauenpää saattoi herkillä korvillaan kuulla heidän keskusteluaan.
-Ajetaan tuonne saareen katsomaan heittopaikkaa, ehdotti maanmittari. -Hyvin ehditään ennen illan tuloa.
-Toivottavasti siellä ei ole käärmeitä eikä näitä kirottuja itikoita, sanoi tuomari ympärilleen koivunoksilla huitoen.
-Tuskinpa kyyt saareen asti ovat uineet ja onhan meillä saamaat.
-Kunahn vai siimat kestäisi, mietiskeli tuomari.
-Kyllä ne kestää, kun ovat Tenon lohetkin kestäneet. Ei väkisin vaan väsyttämällä ne isot kalat otetaan, sanoi maanmittari.
-Niin kuin naisetkin, naurahti tuomari illan odotus äänessään.
Hauenpää katseli, kun miehet etääntyivät rannasta kohti järven keskellä kohoavaa saarta.
-Mikä tuo oli? kysyi lakimies, kun ilmaa viilsi moottorin pauhun läpi tunkeutuva kiljaisu.
-Se kuului Hauenpään mökiltä, taisivat kyyt puraista isäntäänsä, arvaili maanmittari.
Taakseen katsoessaan he näkivät Hauenpään seisovan rannalla liikkumattomana kuin musta aave.
Pian etelän miehet saivat muuta ajateltavaa. Vesi alkoi heidän ympärillään kiehua ja vene heilahdella, kun sitä seuranneet jättihauet tömähtelivät sen kylkiin. itten alkoi kuulua epäilyttävää sihinää. Oliko veneeseen madellut kyitä? Miehet eivät kyitä löytäneet, mutta huomasivat, että ilma väheni ponttoneista. Hauet olivat terävillä hampaillaan viiltäneet kumiveneen kylkiin reikiä. Vene alkoi uida yhä syvemmälle ja vauhti hidastui. Parinkymmenen metrin päässä saaresta moottori sammui ja veti veneen pohjaan. Vain keula jäi törröttämään vedenpinnan yläpuolelle.
Läpimärkinä miehet selvisivät rantaan ja etsivät suojaa jäätävää pohjoistuulta vastaan. Saaren keskeltä he löysivät luolan, johon vetäytyivät liki vaakasuorassa lentävää räntää pakoon. Heidän vähäiset varusteensa olivat jääneet veneeseen, eikä heillä ollut edes kuivia tulitikkuja nuotion sytyttämiseen. Märkinä ja toisiinsa kiinni painautuneina miehet viettivät elämänsä pisimmän ja kylmimmän yön maahisten entisiin asumuksiin vieneessä luolassa. Ympärilleen he yrittivät kietoa luolasta löytämiään riepuja.
Aamulla miehet katselivat löytämiään ryysyjä. Niiden seassa oli myös naisen vaatteita. Kenelle nämä räsyt olivat kuuluneet ja mitä ne kertoivat? Kauan eivät viluiset miehet jaksaneet asiaa miettiä. He astuivat ulos luolasta kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Miesten mieliala nousi lämpötilan mukana. Tilanne ei enää tuntunut toivottomalta.
-Vesi on kylmää, mutta minä voisinuida veneelle ja vetää sen rantaan, ehdotti tuomari.
-Siitä vaan, nyökkäsi maanmittari. -On siellä ainakin kirves, jolla saa keloja nurin. Tehdään lautta.
Tuomari riisui vaatteensa ja kahlasi veteen.
-Varo etteivät hauet hyökkää sukukalleuksiin, varoitti maanmittari nyt jo naureskellen.
-Ei tässä niin suuria haukia olekaan, sanoi tuomari ja eteni veden kylmyyttä manaten kohti veneen keulaa.
-Kylmä vesi kutistaa, ehti maanmittari sanoa, kun tuomarilta pääsi tuskallinen parahdus ja hän yritti kääntyä takaisn rantaan.
Vesi kiehui miehen ympärillä ja haukien molskahdukset täyttivät ilman. Käsiään jalkojen välissä pitäen tuomari yritti kahlata rannalle, mutta voimat pettivät ja hän kaatui evren punaamalle rantahietikolle. Maanmittari veti toverinsa kuiville. Verta pulppusi tyhjästä jalkovälistä ja revityistä jaloista rantahietikolle. Voimayhtiön lakimies kuoli tajuihinsa tulematta. Taivaalla riekkui parvi valkoisia lokkeja.
Maanmittari katseli työtoveria kauhuissaan. Tuollasta loppua hän ei olisi toivonut edes sille ranskalaiselle, joka oli edellisenä keväänä vienyt hänen vaimonsa.
-Parasta kätkeä luolaan, etteivät lokit pääse nokkimaan silmiä päästä, hän ajatteli ja yritti raahata vainajaa kohti luolan suuaukkoa.
Ruumista raahatessaan hän astui jonkin elävän päälle ja tunsi pohkeessaan polttavaa tuskaa. Hän katsoi alas ja näki ympärillään valtavia kyitä pää pystyssä sihisemäsä rauhansa häiritsijälle. Matelijat olivat tulleet kätköistään nauttimaan aamuauringon lämmöstä.
Uskaltamatta liikkua maanmittari seisoi paikoillaan. Jalkaan purreen kyyn myrkky alkoi vaikuttaa. Jalka turposi ja menetti voimansa. Mies lyyhistyi tantereelle, missä kymmenet kyyt täydensivät ensimmäisen aloittaman työn.
Hauenpää souteli isänsä vanhalla puuveneellä kohti murhenäytelmän tapahtumapaikkaa. Rantaan päästyään hän kyitä varoen tallusteli ruumiiden luo. Hän riisui kummaltakin mieheltä vaatteet ja kätki ne luolaan muiden vaatteiden joukkoon.
Alastomat ruumit hän paiskasi järveen, jonka vesi punertui taas kerran. Kumiveneen keulaan Hauenpää kävi viiltämässä reikiä isältä perityllä puukolla. Vene katosi aaltoihin.
Lakimiehen ja maanmittarin katoaminen herätti suurta huomiota. Etelästä saapui keskusrikospoliisin miehiä tutkimaan tapausta. Kadonneista ei löydetty jälkeäkään. Kyläläisten huhut kertoivat Hauenpään olevan katoamisen takana, mutta mitään raskauttavaa ei kuulusteluissa ilmennyt. Jopa etelän paksunahkaisia poliisejakin pelotti astua Hauenpään tupaan, jossa kyitä majaili nurkissa ja lattialankkujen alla. Saarestakaan tutkijat eivät löytäneet mitään. Luolaan he eivät tunkeutuneet. Sen suuta vartioivat kymmenet vihaisesti sähisevät kyyt.
Kerran pari myöhemminkin insinöörit aikoivat nostaa altaan vedenpintaa. Aina kuitenkin Marras peri voiton. Etelän miehet hävisivät salaperäisellä tavalla jälkiä jättämättä. Iltapäivälehtien otsikoihin he pääsivät, mutta pian heidät ja heidän nimensäkin unohdettiin tuoreempien uutisten täyttäessä lehtien sivut. Vain konkursiin menneen voimayhtiön pölyttyneistä raporteista ja rikospoliisin arkistoista ne voisi saada selville.
Aikanaan Hauenpää katosi mäkistään. Kylä autioitui, kun vanhukset kuolivat ja nuoret muuttivat etelän kaupunkeihin helpomman elämän toivossa. Viimeisin asukas oli höpsähtänyt lapinakka, joka tolkutti kaikille, että Hauenpää löysi itselleen kodin ja naisen maahisten luolista maan alta. Kukapa vanhuksen puheita olisi kuunnellut? Vain muuan kansantieteiden opiskelija kirjoitti eukon tarinan muistiin tehdessään lopputyötä Lapin autioitumisesta.
Kauan sai Marras kenenkään häiritsemättä lainehtia erämaiden keskellä. Ei käynyt marjastaja sen rannoilla eikä soudellut kalastaja sen aavalla selällä. Koko kalottialue autioitui, kun pohjoisen väki muuti etelän jättimäisiin kaupunkeihin työn ja huvitusten perässä. Vain suurimpien tuntureiden paljaaksi hakatut rinteet pystyivät talvisin houkutelemaan ihmisä pohjoisen perille. Sähköäkin alettiin tuottaa auringon valosta, tuulesta ja atomeja yhdistellen. Tekoaltaat kävivät tarpeettomiksi.
Vuosikymmenien kuluessa Marraksen vedenpinta laski, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että järven salaisuudet olisivat paljastuneet. Muutamaa satunnaista kävijää lukuun ottamatta Marras pysyi autiona ja Maaäiti sai kaikessa rauhassa muokata aluetta mieleisekseen. Metsä valtasi vedeltä vapautuneet alueet ja suot vetäytyivät omille sijoilleen. Ihmisen tekemä patokin asettui osaksi Lapin luontoa.
Seurasi liki lumettomia, mutta ankaria pakkastalvia ja sateettomia kesiä. Sääskien ja mäkäräisten laumat alenivat Lapin tavanomaiselle tasolle. Pöhöttyneet rupikonnat kuolivat ja myös jättihauet ja isosmuskäärmeet katosivat. Vetäytyivätkö kyyt uusiin kotiluoliin asettuneiden maahisten lemmikeiksi?
Aikanaan, vuosien kuluttua paikalle saapui etelästä ihmisiä, jotka uudelleen muotiin tulleen mökkibuumin riivaamina halusivat täyttää järven rannat hirsihuviloillaan. Nyt asettuivat kulttuurimaisemien suojelijat puolustamaan järveä. Hauenpään isän rakentama, harmaantunut mutta säitä vastustanut mökki entisöitiin alkuperäiskansan ainoana jäljelle jääneenä asumuksena. Koko järvi rauhoitettiin perinnemaisemana, eikä edes saunaa saanut sen rannalle rakentaa. Maatuneeseen patoonkaan ei saanut koskea. Vain Maaäiti Gaia sai muokata järveksi muotoutunutta allasta omalla lempeällä tavallaan seuraavaan jääkauteen saakka.
