Dyykkarit

Maja oli pieni ja hämärä. Sen lautaseinillä oli sarkakankaita lämpöeristeenä ja siellä leijui tuoksu, jota voi sanoa vain vanhuuden hajuksi. Majan ovi raottui.

"Arkkimummu, kerro mulle taas tarina, jooko?" sanoi ovesta sisään kurkistava rääsyinen naisenalku.

Vanha nainen laski käsistään hahmollaan olleen lusikan, jota hän oli ollut veistämässä puupalasta. "Ainahan minä pojanpojanpoikani pojantyttärelle tarinan kertoisin, muttet sinä ehdi kuulla. Sinun pitää olla katsonnassa puolen lasin päästä."

"Kerro sitten salaisuus! Sinä tiedät niin paljon niitä", tyttö vaati aikuisuutta lähestyvän nuoren ihmisen ehdottomuudella.

"Kerrotaan sitten salaisuus, tulehan tänne tyttö."

Naisenalku livahti sisään majaan ja istui vanhan naisen viereen majan lattialle.

Vanhus hymyili lapsinaisen innolle ja viivytteli tahallaan ja oli muistelevinaan pitkään. "Kuulin arkkimummultani muinaisajoista", vanhus aloitti kuiskaamalla, "aavikko alkoi hänen arkkimummunsa aikaan vasta suuren etelän meren toisella puolella ja räme oli kaukana idässä. Silloin täällä oli vielä muitakin kaupunkeja kuin Harmaavalta ja peltoja joilla kasvoi kaikenlaisia syötäviä herkkuja." Vanhus hengitti hetken ja jatkoi. "Silloin kaupunkiin tuotiin ruuat pelloilta pakattuna metallikuoriin." Vanhus kumartui kuiskaamaan tytön korvaan. "Niistä kuorista meillä tehdään nykyään kattiloita ja kaikenlaista. Ne ovat niitä lejeerinkikotilokerrostumia, mitä louhitaan itätörmässä Tarasteessa. Räme on levinnyt siihen päälle, niin ne ei ole turpeen alla saanut happea ja päässyt ruostumaan. Se on toista perää se eteläjärven häkkyrärauta."

Tyttö katsoi vanhusta silmät pyöreinä ja sanoi: "Ei voi olla totta. Onko se noin?"

Vanhus silitti jälkeläisensä päätä ja nauroi. "Luonto on ihmeellinen, pikkuinen. Ne laitettiin sinne itätörmän Tarasteeseen sitten kun ne oli käytetty. Ja nyt me käytetään ne taas. Luonnossa kaikki kiertää, me ihmisetkin. Siinä oli salaisuutesi. Juoksepa nyt tai myöhästyt, ja sitähän et halua."

Neito katsoi hädissään ovesta ulos ja pinkaisi juoksuun. Vanhus katseli hetken hänen peräänsä, sulki oven ja istuutui lattialle lusikanalku käsissään. Majassa oli jälleen hiljaista. Vanhus huokasi ja alkoi taas kaivertaa.

II

Majaan astui sisään vankkarakenteinen nuori mies. Hänellä oli yllään sarkaa ja pellavaa. Hänen paksulla nahkavyöllään roikkui ruoska, pitkä puukko ja ilkeännäköinen kaksipiippuinen haulipistooli, jonka ruudin mustaama suu kieli ahkerasta käytöstä. Nuorukaisen leukaperiä ja suupieliä koristi nuoren miehen haituvaparta jota oli selvästi huolella hoivattu ja houkuteltu poskista esiin. Vanhuksen kasvoille nousi säikähdys ja hän perääntyi majan takaseinälle.

"Älähän pelkää akka", sanoi nuorukainen mahtipontisesti hmyillen, ilmiselvästi täysin tietoisena arvovallastaan. "Sinua ei etsitä, eikä kaivata katsontoihinkaan." Sitten nuorukainen lisäsi epävarmempaan sävyyn: "Ainakaan muut ei etsi kuin minä."

Vanhuksen silmiin palasi totutun arjen rauha. "Mitä sinä vanhasta akankurpasta, häh? Et sinä sänkyynikään pyri."

Nuorukainen punastui vanhuksen katseen alla ja sen nähdessään vanhus jatkoi: "Mutta jonkun sänkyyn pyrit, häh?" ja nauraa räkätti ilkeästi.

Punastumisestaan vihaisena nuori mies tiuskaisi vanhukselle: "Mitä se sinulle kuuluu?"

"Ei se toki minulle kuulu. Kauhojako sinä ostamaan tulit?" sanoi vanhus ilkeällä äänellä, pyöritteli silmiään päässä ja kulki kyyryssä ympyrää nuorukaisen ympärillä.

"...Sinä kuulemma... osaat", nuori mies änkytti.

"Mitä se tällaisen akkaraiskan mitään kannattaa osata. Parempi kun ei osaa tai tiedä yhtään mitään. Ei etsitä sitten kun on vaan ja tekee lusikoita. Joskus sitä osaa ja joskus sitä ei osaa ja niin se parempi on", vanhus marmatti nuorukaisen puheen päälle ja nauraa kiherteli inhottavasti.

Nuori mies korjasi asentoaan ryhdikkäämmäksi, röyhisti rintaansa ja heitti vanhukselle K-kaupan muovipussiin käärityn nipun. "Kyllä akan nyt kannattaa osata", hän sanoi jäyhällä äänellä.

"Jaa kai sitä tähän ikään muinaisakka jotain osaa. Mietitään nyt. Tiedä tuleeko tässä mitään mieleen." Nuorukaisen huomaamatta vanhuksen sormet tunnustelivat pussin läpi nippua. Siinä oli kolme puukkoa, ei valettua vaan taottua, kylmätaottua varmaan, ainakin kahdeksan lejeerinkikerrosta, ellei kymmenen. Tarkat sormet mittasivat arvoa. Veitset olivat parasta laatua. "Ehkä sitä jotain osaakin naisonnelle tehdä... hmmm? Ehkä, ehkä" vanhus murahteli ja hiipparoitsi majassaan kosketellen milloin mitäkin purnukkaa.

Nuori mies punastui jälleen ja veti kädestään rannekkeen. Hän heitti sen vanhukselle ja sanoi: "Kauppakuparilankaa. Sen on parempi riittää lisämaksuksi."

"Riittää toki. Kyllä vanhaan mieleen palasikin jo konsti." Vanhus nauraa käkätti. "Annapas", hän tiuskaisi ja leikkasi rajuotteisesti, mutta yllättävän näppärästi hiustukon nuorukaisen päästä ja kaakatti tukolle käheällä äänellä. "Siinä sinun himoosi." Vanhus meni majan perälle ja veti pienestä laatikosta muutamia varpuja mutisten epäselvästi. Nainen kietaisi varvut ja hiukset toisesta purnukasta ottamaansa vanhaan muoviriekaleeseen, jossa luki Jalostaja, kääräisi tötterölle ja sitoi nyytiksi. "Toimita tää tytön patjan alle niin onnes kääntyy."

Nuori mies otti nyytin, epäröi, nyökkäsi ja livahti ovesta ulos. Vanhus oikaisi selkänsä omituisesta kyyrystä, jossa oli liikkunut nuorukaisen mökissä ollessa, istuutui ja jatkoi vuolemista.

III

Vanhuksen mökkiin astui sisään vaaleahiuksinen mies. Hän oli keski-ikäinen - ehkä viisikymmentävuotias, ehkä neljäkymmentä. Hänen piirteensä olivat yhtä voimakkaat kuin hartiansa ja hän oli pukeutunut sarkaan.

"Jaa... kuulit sitten taas", vanhus sanoi nostamatta katsettaan lastasta joka hänen sylissään valmistui.

"Kuulin tietysti, se piiskuripenikkahan on meidän vuorosta", mies vastasi. "Joku noista nulikoista vielä kuule mummi kuristaa sinut, kun ei saakaan mitä halusi."

"Hmmmhh... saisit kyllä... suoraan sanoen... saisit sinä odottaa edes siksi kunnes olet isovaari, ennen kuin... pojanpojanpoika opettaa isomummulleen miten lapsia tehdään... hmm... on tämäkin."

"Kyllä sinä tiedät mitä ne voivat tehdä. Olen vaan huolissani."

"Tietäähän sen kaikki, että ne tekevät mitä haluavat. Miten katsonnoissa meni?"

"Ervanto ruoskittiin." Lapsenlapsenlapsi oli hiljaa vähän aikaa.

"Mmmmmm", vanhus vastasi.

"Pahoin..."

"Mmmmmm"

"Kehtasivat sanoa, ettei yllä kiintiöihin. Miehellä on ollut vaikea kuukausi. Kaikkihan sen tietää."

"Mitenkäs meidän väki?"

"Pojantytär otettiin etelätörmään aamuun."

"Neljätoistakos se oli kun se viime kesänä täytti? Se oli kai sen aika. Mitenkäs se nyt sinun vuorosi siellä muovikaivannolla sitten pärjää ilman sitä?"

Mies istuutui yhdele lattialla olevista matoista. "Kyllä me pärjätään, ei minulla siitä mitään. Ja parempi minusta, että tyttö on etelätörmässä. Meillä mentiin viime viikolla taas pahki pahaan paikkaan. Se on jostain syytä justiinsa muovikaivannolla koko ajan riesana. Kolmella kaverilla paloi kädet pahasti, kun jostain muovilaatikoista taas vuoti happoa. Miten se pysyykin niin ärhäkkänä? Eipä sillä. Sitä minä tässä toimitan, etää pitäis pitää neuvoa tässä kohtapuoleen porukan kanssa. Vähän olemme miettineet niistä muinaisista ajoista. Ja sitten taas tätä nykyistä. Ja sitä mitä tehtäisiin. Tiedäthän sinä mistä puhutaan."

Vanha nainen nousi ja laittoi majan sivulla olevan pienen lämmitysuunin kuoppaan savikattilan. "Otatkos sinä teetä? Sain tuoretta lehteä Haverilalta."

"Ei tässä taida ehtiä. Tiedetäänhän se, mitä sinä isomummi asiasta ajattelet. Päättää kuitenkin pitäisi ja sinullahan tässä tietoa entisajoista kaikkein eniten on. Kyllä se päätös tulee puoleen tai toiseen tehtyä sinusta huolimatta. Olisi vain hyvä jos kertoisit niitä arkkimummusi tietoja. Ei tulisi sitten ihan niin pelkän kiukun pohjalta päätettyä."

"Onko teillä miten mennyt kauhoja ja muita?"

"Kyllä niitä nyt taas menisi pussillinen. Siellä paloi pari mökkiä lähempänä Harmaavaltaa. Saisi kaupaksi kun ihmiset koittavat koota talouttansa uusiksi. Ja enskuussahan se karavaani taas tulee, niin silloin sitten."

Vanhus kaiveli teeveden poristessa nurkkiaan ja lastasi K-kaupan muovipussiin lastoja ja lusikoita ja kauhoja ja kaikenlaisia puusta veistettyjä keittiökaluja. Mies jatkoi suostutteluaan. "Ajateltiin, että jos täällä sinun majassasi muutama tärkeämpi johtaja vain kävisi sinua kuulemassa. Siitä ei sitten olisi häiriötäkään. Eikä sinun tarvitse mitään sen kummempaa. Kerrot vain vähän, kun kerran vanhin olet. Niistä vanhoista ajoista. Siitä miten muinaisajoista tultiin tähän jamaan ja Harmaavallasta."

"Niin... mmmm." Vanhus antoi muovipussin pojanpojalle. "Jaa... on se vaan hyvä, että nuo haavat ja kuuset näyttävät kuitenkin pysyvän. Ei kai niitä karavaanejakaan täällä muuten kävisi, ellei yhdessä jos toisessa majassa kaikenlaista tehtäisi puusta."

Pojanpojanpoika katsoi vanhusta pitkään: "Onkos niitä muitakin ollut?"

"Olihan niitä vielä silloinkin kun minä pikkutyttö olin; koivua ja leppää ainakin. Taisi olla pari vielä silloinkin kun sinä olit pikkupoika."

"Mikäs ne sitten vei?"

"Se sama... kun minä olin pieni niin koivun söi jokin kuoriainen joka tuli sen mukana kun tuo räme levisi järveen. Niin ne Harmaavallasta kertoivat. Tai ei se koivuja syönyt, mutta levitti tautia. tappoi jonkin madon. Sitten koivuissa tuli jokin mätä, minkä ne madot oli ennen syönyt. Leppää ei paljon ollutkaan. Kituutti muutama siellä täällä. Ei sovi tähän ilmanalaan."

"Joskus sopi..."

"Juu... joskus sopi..." Vanhus kaivoi kauhtanansa taskuja ja antoi pojanpojalleen pussin lisäksi yhden puukon ja kuparilankarannekkeen. "Pidätte minut sitten taas puurossa muutaman kuukauden."

"Ainahan me. Ei sinun tarvitse." Nuorempi mies koetteli puukon terää peukalollaan. "Se taitaa olla niitä euroshopper-lejeerinkejä mitä on viimeisessä kerrostumassa ollut paljon. Siinä on kymmenen kerrosta ainakin. Taitaa olla kuumataottu vielä. Harvat osaa sitä."

"Ei kai tarvitse niin, mutta saa sitten sanoa tai jättää sanomatta jos niikseen tulee. Kun on jotain muutakin antaa, meinaan."

"Kyllä sinut ruokitaan, vaikka olisi miten. Tiedät sinä sen. Varo nyt vaan niitten pentujen kanssa pelaamista. Mitä sinä sillekin piiskuripaskiaiselle sanot, ellei se saakaan mitä halusi?"

"Kahden kuukauden ruoat vetoa kahta puukkoa vastaan, että saa."

"Niinkö meinaat?"

"Se pölvästi ei ikinä onnistu toimittamaan minun taikaa tytön patjan alle ilman, että tyttö huomaa, tytön äidistä ja mummista puhumattakaan. Komea poika, varaa jaella puukkoja vanhoille akoille, piiskuri vielä. Saat nähdä, että tyttö rakastuu tulisesti viimeistään sitten kun huomaa kenen otsalta puuttuu hiustupsu."

"Entäs jos tytöllä on jo joku?"

"Sitten on se saakurin itärämeen äijä tehnyt vahvemman taian. Kaikki sen tietää noituvan kovemmin kuin minä.", vanhus nauroi iloisesti ja mies pudisteli päätään.

Vanhus nousi kaatamaan teelehtiä saviruukkuun ja tuoksu täytti ilman. Nuorempi nousi ylös ja alkoi tehdä lähtöä. "Se itärämeen äijä vaan osaa näyttää vielä hullummalta kuin sinä. Jos tiedosta puhutaan, sillä ei ole sitä mitä sinulla. Se on kymmenen vuotta nuorempikin."

Vanha nainen nauroi taas. "Imartelee siinä vielä, omaa isomummiaan luulee höynäyttävänsä."

Nuorempi mies meni ovelle ja avasi sen hitaasti. "Jaa-a... huomenna me kokousta pidetään."

"No... tulkaa sitten... kun se kerran teille niin tärkeää on." Ovi sulkeutui ja vanhus jäi yksin kaatamaan teetä.

IV

Majan oveen koputettiin arasti. Vanha nainen oikein ihmetteli. Hän meni ovelle ja katsoi ulos. "Pojanpojanpojanpojan pojantytärhän se siinä. Tuu sisään, tuu sisään. Mitä sinä koputtamaan alat? Ainahan sinä olet saanu tulla miten mielit."

"Kun, en minä tiedä. Jotenkin vaan tuli koputettua."

"Sinulla on sitten jotain mielessä."

"Ei kai. Ajattelin vaan, että voisit vaikka nyt kertoo jonkun tarinan."

"No, istu sitten alas vaan."

Vanha nainen ja tyttönen istuivat matoille ja vanha nainen aloitti. "Muinaisaikana oli monta kaupunkia tässä maassa. Senhän minä olen kertonutkin. Tämän päivän Harmaavaltakin oli jo silloin olemassa. Se oli vaan paljon isompi. Harmaavallassa on vielä kumminkin samoja taloja kun silloin. Kun niitä on rapattu ja korjailtu koko aika, ne ei ole rapistunut ja romahtanut ja maatunut kuin muualla täällä. Se muinaisajan kaupunki ei ollut tämän maan isoin, mutta ne isommat oli rannikolla. Kun sitten vesi nousi ja säät meni sekasin ja lajeja alko kuolla sukupuuttoon, niin ne muut hukkui. Harmaavallassa oli sillon..." Vanha nainen katsoi tyttöä pitkään. "No kyllä nyt on Piitu merrassa. On sinulla nyt jokin vialla."

"Ei minulla mitään arkkimummu. Miks muuten sanotaan Piitu merrassa? Mikä se Piitu oli?" Tyttö istui kädet nyrkissä sylissään hiljaa kuin mikä ja katseli kaikkialle muualle, paitsi arkimummuun.

"Se nyt vaan jostain syystä sanotaan niin. Ne on niitä viimesiä muinaisaikojen oikeita suuria lääninherroja. Lipponen vieköön, Piitu merrassa; jostain syystä vaan kiroillaan niitten viimesten lääninherrojen nimillä. Kyllä minä olen sen sinulle kertonut."

"Mites arkkimummune tytöt muinaisaikoina sai miehiä?"

Vanha nainen katsoi pitkään tyttöä. "Näytäpäs", hän sanoi ja avasi tytön nyrkissä olevat kädet. "Jaa, tämän minä saankin sitten myytyä kahteen kertaan. Sinullekos se sitten tuli? Eihän se mitään meinaa. Kyllä minä sinua sen verran olen opettanut, että sinä sen tiedät. Et kai sinä tyttöpieni kuvittele, että sinut on nytten noiduttu jollekulle miehelle?"

"En minä sitä... kun muuten vaan..."

Vanhuksen silmäkulmiin ilmestyivät naurunrypyt. "Jaa muuten vaan... no sitten... vai niin. Mitäs mieltä sinun mummusi on?"

"Ei mummu tiedä."

"Eikö? Ihanko totta? Sinäkö vaan sen sitten huomasit?" Vanha nainen kysyi yllättyneenä. "Ei se poika taida ihan niin pölvästi ollakaan, kuin minä ajattelin."

"Löysinhän minä sen, kun se oli tyynyn alla. Minä sitten en kertonut mummulle... vielä."

"Jaaha, Se ei sitten ollut puoliksikaan niin hölmö kuin minä ajattelin", vanhus mutisi itsekseen. "Tiedätkös sinä keneltä se on sitten?"

Tyttö punastui korvannipukoitaan myöten. "Juu."

"Tai puolta siitäkään... sehän sopii sitten oikein hyvin."

"Mutta kun se on piiskuri. Sinä tiedät kyllä mummun ja vaarin. Mutta kun minun pitäisi mennä etelätörmälle aamuvuoroon. Ja se on muovikaivannolla."

"Tiedänhän minä mummusi ja vaarisi joo. Ja taitaa tietää se poikakin. Sinä nyt otat vaan itseesi niskasta kiinni. Viivyttelet vähän vaan ja sitten puhut. Mummusi ei sano mitään vastaan, kun sinut kerran on noiduttu. Minä hoidan sinun vaaris huomenna kun se tulee käymään."

"Pystytkö sinä sitten hoitamaan sen?"

"Kuule tyttö pieni, sellaista lasta ei ole sukuun syntynytkään mitä minä en saa hoidettua." Vanhus nauroi ja nauru tarttui tyttöönkin. Sitten molemmat vakavoituivat ja vanhus jatkoi. "Kyllä se sinulle saa kohdalle jo sattuakin."

Tyttö hymyili vanhukselle ja katsoi ensi kertaa silmiin. "Kun minä pelkäsin ettet sinäkään..."

"Minä hoidan kyllä. Katsos... tämä on sitten salaisuus. Tiedä se, että jos siitä puhut niin minä oikeasti kiroan sinut suvustani." Vanhus katsoi tyttöä vaativasti.

"Minä en kerro kenellekään."

"Et edes sille pojalle."

"En kenellekään."

"Jotkut täällä puuhaavat kapinaa." Tyttö katsoi vanhusta kauhuissaan. "Ne haluavat minun neuvoani. Minä puhun sen asian jotenkin niin, että ne eivät ala tapattamaan itseään ja jäävät minulle vielä velkaa siitä. Sitten minä lunastan vaariltasi sen velan."

"Onko vaari sitten mukana?"

"Kyllä sinä vaarin tunnet. Se ei koskaan antanut sitä anteeksi miten isälles kävi."

"Mutta kun..." tyttö aloitti.

"Kunnei se ole tämän pojan vika", vanhus täydensi. "Tiedänhän minä. Minun nyt vain täytyy juonia tämä juttu niin, ettei sen paremmin sinun kosiskelijasi kuin vaarisikaan joudu hengiltä."

"Onnistutko sinä sitten varmasti?"

"Kyllä minä onnistun, mutta semmoisessa on aina vaaransa. Sinä voisit oikeastaan mennä jo, niin että minä saan mietittyä tämän. Kyllähän sinä tiedät jo melkein kaikki minun tarinani ja salaisuuteni."

Tyttö meni ovesta ulos kevyin askelin ja vanha nainen istui lattialla pitkälle hämärään asti.

V

Majan ovelle kolkutettiin ja Vanhan naisen pojanpojanpoika astui sisälle. Hänen mukanaan majaan tuli kuusi muuta miestä ja kaksi naista.

"Asettukaa mukavasti vaan. Minulla on teetä valmiina teille", vanha nainen sanoi. "Tunnenkos minä kaikki? Kukas sinä olet ja sinä?"

Nainen, jolta vanhus kysi, vastasi: "Minä olen se Maritan tytär. Kyllä arkkimummon pitäisi muistaa minut. Olen teidän tyttärentyttären pojantytär."

Vanhus mietti hetken ja kysyi: "Sekö Leena jolta poikakin tapettiin?"

"Se."

"Jaa." Vanhus mietti hetken ja nyökkäsi sitten itsekseen. "Entä sinä sitten", hän kysyi mieheltä jota ei tuntenut.

"Minua te ette tunne. Minä olen alun perin tuolta länsirannikolta. Olen Kaustinen nimeltäni."

Vanhus kaatoi teetä kaikille, katseli Kaustista ja Leenaa arvioivasti ja kysyi sitten: "Niin, te halusitte jotain kysyä, ennen kuin tappamaan rupeette."

Joukko värähti hiukan. "Muutamat sanoivat, että ennen tilanne oli parempi, mitä tulee piiskureihin ja kaikkeen muuhun. mitenkäs se on isomummu?" Vanhuksen lapsenlapsenlapsi kysyi.

"Niin se onkin. Todella pahaksi asiat alkoi mennä silloin kun meille tuli lääninherraksi tämä Roju Luotola. Vähin erin kuitenkin mennään kyllä koko ajan huonompaan päin. Luotolasta sanovat, että se on ite lipponen."

"No tiedätkös sinä sitten sitä, miks vähinerin koko ajan huononee?" pojanpojanpoika kysyi.

"En minä sitä ihan ymmärrä, vaikka minun oma arkkimummuni ymmärsikin. Se oli arkkimummu koulutettu Harmaavallassa", vanhus selitti. "Silloin ne vielä kouluttikin ihmisiä Harmaavallassa. Se oli meinaan muinaisaikoina semmonen tekninen koulu, missä ihmisiä opetettiin rakentamaan ja kaikkea. Siksi se nyt on viimenen oikea kaupunki tässä maassa. Minun arkkimummuni aikaan ne vielä vähän opettikin."

"No kerro sitten se minkä tiedät ellet ihan kokonaan sitä asiaa ymmärräkään", Kaustinen vaati.

"Minähän olen miljoona kertaa kaikille sanonu, että luonnossa kaikki kiertää ja kaikki vaikuttaa kaikkeen", vanhus aloitti. "Se alkoi silloin muinaisaikana kai siitä, että maailma lämpeni jostain syystä ihan vaan pikkusen. Sitten alkoi tulla vieraita tuholaisia ja vieraita tauteja ja säät mennä sekasin. Vaikka ne muinaisihmiset olikin suuria, niin syödä niittenkin tarvitti ja alko tuleen huonoja satoja joka vuosi, kun oli väärän lämmön ja kosteuden kasvit mitä ne söi. Ei siinä ollu mitään romahdusta. Se vaan alko mennä hiljakseen alaspäin. Ja se vaan menee vieläkin. Tää on koko ajan sitä samaa rusahdusta." Piiri katseli vanhusta majan hämärtyessä. Vanhus hengitti hetken ja jatkoi: "Etelästä tulee uus laji tikkoja. Vanhojen tikkojen pitäis ymmärtää mennä pohjoseen, missä on sen lämpöstä mitä täällä ennen. Mutta kunnei tikat tiedä sitä, niin ne jää tänne ja kilpailee niitten paremmin tänne sopivien kanssa ja kuolee pois." Siiten siinä missä ennen oli kahta lajia tikkaa on vaan yhtä. Ja sitten joku puu kuolee kunnei ole enää tikkoja syömässä jotain koppakuoriaista. Sitten ne kuoriaiset tekee enemmän lapsia kun ikinä ja syö ne puut ja kuolee sitten ite nälkään. Me saadaan vuosi vuodelta huonommin viljaa niityiltä. Sillon kun te olitte pikkulapsia, meillä oli vielä puolukoita. Ne on semmosia marjoja. Ei ole enää. Nyt me syödään mettästä enemmän tota kehrurinmarjaa. Ei semmosta ollukaan kun ne muinaiset eli, nykyään vaan. Ja sitä on vaikeempi löytää kun puolukkaa."

Vanhus oli hiljaa. Piiristä Leena nousi ylös ja sanoi: "Kyllähän mekin toi suunnilleen tiedetään. Mutta kun ei tolla ole mitään tekemistä piiskureitten kanssa tai sen kanssa, miks meillä on tänään elämä paljon huonommin kuin tarvittis olla..."

"Sillon kaikki tekemistä sen kanssa", vanhus keskeytti. "Ennenaikaan ne muinaiset eli ihan toisenlaisessa maailmassa. Ei niillä ollut piiskureita. Ne hoiti asiansa jotenkin kokonaan toisin. Mutta kun se liittyy tähän justiinsa samaan juttuun. En minäkään sitä kokonaan tajua. Ajattele nyt. Tulee huonoo satoo vuos vuoden perään ja koko aika huonompaa. Yks kaunis päivä yks sanoo, etten minä tänään tee näitä koneita. Minun on pakko lähteä mettälle, että pysyy ruoka suussa. Ensin niitten maailma pysy kasassa semmosilla papereilla joista oli niinkun sovittu, että niihin vaihdossa tavaran. Mutta tuli huonoo aikaa. Rantakaupungeista piti väki jonnekin saada asumaan ja ruokaa tuli koko ajan liian vähän. Sitten yksi sanoo, ettei myy paperia vastaan, mutta sitten jos saa jauhoo kolme kiloo. Sitten joku sanoo, ettei se halua mennä kouluun opiskelemaan, kun sen pitää keksiä miten se juonii ittelle ja perheelle ruuat. Ja sitten se syö ja lihoo kaupalla ja sen kaveri joka meni kouluun ei syö."

Vanhus hengitti hiljakseen. Hänen pojanpojanpoikansa totesi: "Sinä olet isomummi silti kaukana piiskureista vielä."

"Sitä pitää olla arkkimummi tai arkkivaari, ennen kuin sen näkee omasta kokemuksesta, miten se jatkuu kokoaika sama", vanhus selitti. "Kun minä olin pieni tyttö, niin Pohjoisrannalla ei ollut piiskureita. Se oli niin kuin pikkunen kaupunki. Niillä oli siellä vielä semmonen systeemi, millä ne pysty puhumaan Harmaavallan kanssa ja keskenään matkan päästä. Ja ne kävi kauppaa kuparilangalla. Sitten se meni rikki se systeemi millä ne puhu, eikä kukaan osannut korjata sitä. Sillon jo muutamat muutti sieltä Harmaavaltaan ja Harmaavallasta muutti väkeä sinne. Minä olin sillon kahden vuoden vanha. Sitten ne vuos vuodelta kävi vähempi kauppaa kuparissa ja enempi tavarassa. Kun minä olin nuori tyttönen, niitä alkoi muuttaa enämpi sieltä Harmaavaltaan. Kaikki ne joilla oli kylliks arvoasemaa saada sieltä asuinpaikkaa itelleen. Sitten sillon kun minä odotin kolmatta lasta, niin ne jotka asu Harmaavallassa, lähetti sinne Pohjoisrannalle edusmiehiä. Siitä puhuttiin sillon kovasti kun oltiin huomattu, ettei siellä enää asu ketään joka viljelis omaa peltoonsa. Ne edusmiehet oli semmosia ihmisiä jotka katto niitten Harmaavallassa asuvien peltojen perään ja palkkas niitä paikallisia viljeleen niitä. Sitten kun minä tulin mummuksi, niin yhden Harmaavallassa asuvan edusmies tapettiin. Se lähetti tilalle aseissa kolme jotka oli käyny sen piiskurien poliisikoulun vai mikä se nyt on. Sitten kun minusta tuli siomummu, niin siellä ei enää niitä edusmiehiä ollutkaan. Oli vaan piiskureita."

Piiri vanhuksen ympärillä oli hiljaa majan hämärässä. Vanhus hengitti hetken aikaa ihmisten mietiskellessä. Vanhus kysyi muka viattomasti: "Kun te saatte siinä kapinassanne tapettua kaikki, niin meinaattekos te sitten muuttaa Harmaavaltaan?"

Koko piiri hätkähti. Ihmiset katselivat toisiaan. Vanhuksen pojanpojanpoika sanoi: "Jaa. Eiköhän tämä nyt hetkeksi riittänyt. Puhutaan ensi viikolla lisää. Minusta tuntuu, että meidän kaikkien pitäisi nyt vähän miettiä, vai mitä?"

Vanhus kuitenkin jatkoi vielä: "Jaha... no yhden asian minä vielä haluaisin vaan sanoa. Minun mielestä jos kapinoittemaan rupee, niin pitäis olla selvillä, mitä tekee jos voittaa. Minun vaarini aikana meinaan kapinoitiin ja ne voitti. Se oli pikkuisen minun syntymäni jälkeen. Vaari kyllä kuoli, mutta aika moni kapinallinen asettu Harmaavaltaan asumaan ja vanno, että asiat muuttuu, eikä ihmisiä enää hakata."

Jo seisomaan nousseet ihmiset katsoivat yllättyneinä vanhusta, joka jatkoi. "Me taidetaan olla menty niin alas, ettei me enää voida sitä kapinalla muuttaa, me ihmiset minä meinaan. Muinaisilla oli lakeja ja kaikkia ja ne ihmiset muutti päätöksillään tommosia asioita siinä maailmassa missä ne eli. Kyllä se asia taitaa olla niin, että nykyään saa eniten hyvää aikaan sillä jos tappaa pois pahat lääninherrat ja pitää hyvät. Parempi on, että ajattelee itsekseen, kertoo sukulaislapsilleen ja tekee lusikoita."

Ihmiset tekivät lähtöä majasta ja vanhus vielä nyhtäisi yhtä käsipuolesta ja sanoi hiljaa tämän korvaan: "Näin minä Leena sinun silmistäsi mitä sinä ajattelet. Mutta minä en päästä noita hulluja tappelemaan jos voin vaan estää. En ainakaan ennenkun niillä on selvänä mielessä jotain mikä oikeesti muuttais asiat. Ja näin minä sinun silmistäsi muutakin. Se Roju Luotola on kammottava, mutta sen vanhin poika tulee sen jälkeen ja se on kuulemma kovasti kunnollinen. Se on kaikki vaan kiinni siitä, kuinka kovasti sinä haluut sitä mitä haluut." Leena ja vanhus katselivat toisiaan hetken. Sitten majan ovi kävi viimeisen kerran ja vanhus jäi yksin.

VI

Aamulla majan oveen hakattiin. Vanhus katsoi hetken ihmeissään ympärilleen ja nousi sitten ovelle. Heti vanhuksen avattua hänen pojanpojanpoikansa veti hänet käsivarresta mökkiä ympäröivälle villin piikkiherneen peittämälle pienelle aukealle. Aurinko oli juuri nousemassa. "Äkkiä isomummu. Meillä on hirveä kiire."

Vanhus hidasteli ja yritti irtautua lapsenlapsenlapsensa otteesta. "Annas kun minä arvaan. Se Kaustinen oli kyylä."

Lapsenlapsenlapsi hätkähti: "Mistä sinä sen tiesit?"

"Minä en ole yhtä sokee kun te pennut. Äläs revi minun kättäni."

Nuori mies päästi irti: "Mutta isomummi kiltti. Meidän täytyy lähtee pakoon. Roju Luotola on tapettu. Kaustinen kertoo meistä kaiken."

"Älä sinä penikka reuhdo siinä, sen minä sanoin."

"Ja minä sanoin, että Roju Luotola on tapettu."

"Älä ihmeessä."

"Ekkö sinä tajua, että meidän täytyy lähteä pakoon? Se hullu ämmä hakkas sitä kuulemma puukolla vielä sillonkin kun sitä oli jo kolme piiskuria ampunu molemmilla piipuilla. Ne tappaa meidät kaikki tästä hyvästä."

Vanhus kysyi lempeästi: "Ja minnes sinä meinaat, että me mentäisiin?"

"Rämeitten yli, ei tässä muutakaan voi."

"Minä en sellaiseen matkaan varmasti pysty ja tuskin sinä tai vaimosikaan. Se on monta sataa kilometriä ja ne puhuu vierasta kieltä siellä. Minä pystyn kyllä sinut pelastamaan."

Mies katsoi vanhusta pitkään: "Mitä sinä tarkoitat?"

"Menet kaksi päivämatkaa tästä etelään, rannikolle. Siellä no kalastajakylä jota sanotaan Uudeksihelsingiksi. Sen kylän omistaa sellainen vanha mies jolla on selkä kun haavan ruoti ja parta kun pukilla. Sinä tunnet sen kyllä ja ellet näe sitä, niin kysyt. Sanot minulta terveisiä. Jos se mies köhii jotain vastaan sinun pyynnöillesi, niin sinä sanot, että se on minulle velkaa. Jos köhii vielä vastaan, niin sitten sanot viestin minulta. Se viesti on vaan se, että minun satun varmasti tietämään, että se oli hänen vaimonsa joka oli maho, eikä hän. Kerrot suvustas kaiken mitä se kysyy. Se vannoo piiskureille, että sinä tulit jo eilen. Viet perhees sinne ja sut siellä. Se on hyvä mies."

"Uskookos ne sitä sitten piiskurit?"

"Uskoo tietysti, vapaata miestä. Mutta minä en tee tätä ilman. Minä haluan sinulta vastalahjan."

"Mitä sinä sitten haluat isomummi?"

"Se piiskuri joka minulta osti sitä lemmentaikaa pari päivää sitten, on sinun poikas tyttären perässä."

Mies näytti yllättyneeltä ja punastui sitten raivosta. "Se ei voi olla ja jos onkin... Minä olen sen tytön pienestä asti kasvattanut. Minä en anna sitä lunnaaksi kenellekään, en varsinkaan sellaiselle piiskuripaskiaiselle. Se on varma. Minä en henkeäni osta tuolla hinnalla."

"Se haluaa mennä sille pojalle."

Mies näytti järkyttyneeltä. Vanhus jatkoi: "Lähdet kiiruusti nyt. Jos piiskurit ottavat sinut kiinni täältä, minä en voi auttaa. Pistä tutun kautta sana perheellesi. Kotiin et saa mennä. Käske perhe tulemaan perään ja sanomaan jos piiskurit kysyy, että sinä lähdit jo toissapäivänä. Kertokoon piiskureille senkin, minne menit. Kun se kalastaja vahvistaa sinun sanasi, niin päästävät perheen tulemaan perääsi. Eihän me mitään orjia olla. Sinä olit kapinaporukoissa mukana vaan siksi, että vihasit Rojua ja etsit hyvää lääninherraa. Etelästä sinä kuulit semmosesta. Näin sanot piiskureille."

Olkapäät lysähtäneinä mies sanoi: "Tuletko sinäkin perästä?"

"Samaan suuntaan tässä ollaan menossa älä kanna huolta", vanhus sanoi. "Tyttärentyttäres jää sitten sille pojalle. Muistat kanssa minun tähteni kohdella sitä vävynäs kun ne joskus käyvät Uudessahelsingissä. Mene jo!"

Etääntyvälle selälle vanhus vielä totesi hiljaa: "Minä taidan vaan mennä edeltä." Pihamaalla nouseva aurinko kultasi piikkipensaita. Majan eteläpuolella haapametsä havisi aamutuulessa. Majan pohjoispuolella oli pikkuinen järvi, jonka aalloilla nouseva aurinko kiilteli. "Jaa-a. Täällä osaa vaan vielä olla joskus aika kaunista", vanhus totesi itsekseen.

VII

Piikkipensaiselta polulta kuuluvat sanat herättivät vanhuksen mietteistään. "Saankos minä jo sanoa teitä arkkimummuksi?"

Vanhus käänsi katseensa polulle päin ja huomasi pojan joka oli häneltä taian ostanut. "Sano pois, sitähän minä jo oikeastaan olen sinullekin, oli sitten vielä oikeesti vihitty tai ei. Minä sinua vähän odottelinkin. Se Kaustinen oli sen verta tarkkasilmäisen näköinen poika. Tai siis yleensä piiskuria odottelin. Ajattelin, että saattaa käydä näin."

"Kuulkaa arkkimummu. Jos te lähdette nyt, niin te pääsette karkuun. Minä pyysin yhdeltä komentajalta, että te saisitte pari tuntia etumatkaa."

"Sinä jäät poika velkaan liian helposti tuommoisella. Se ei ole hyvä."

"Se teidän tyttö... minun tyttö, se vaan tykkää teistä niin kovasti."

"Ei minulla ole semmoiseen pakoon oikein voimiakaan. Sanos miksi sinä et lähtenyt kapinoimaan mukaan tai kukaan muukaan piiskuri?"

"Ei se mitään muuta. Harmaavallassa ne edes yrittää vielä. Se maksaa hirveesti, mutta niillä on vielä koko osasto käynnissä. Muuntelevat kasvien perimää. Tekevät uusia kasveja, jotka eläis siinä missä vanhat eli. Mutta ne häviää koko ajan. Koko ajan niitä kuolee vaan lisää ja enempi kuin saadaan uusia jäämään henkiin. Jossain se kääntyy tietysti ittellään. Ei tästä mitään hiekka-aavikkoa tule. Mutta onko meitä sillon enää, vai käykö meille niinkun nyt vaikka karhuille. Se onkin sitten toinen juttu. Ja asutaanko me sillon jo luolissa takas kun se alkaa ittellään palautuun?"

"Ne pitää meitä lieassa piiskalla ja teitä toivolla. On tämäkin. Mitenkäs Leena? Onko se totta, että se hakkas sitä puukolla vielä ammuttunakin?"

"Ei se totta ole. Luotolalla oli kolme vartijaa mukana. Se ehti neljään kertaan pistää se nainen, ennen kuin vartijat tajusi. Sitten yhdellä sytytti ja se ampu sille molemmat piiput mahaan. Mutta Luotolalla oli sillon jo molemmat keuhkot puhki. Ne yritti sitä hoitaa, mutta tukehtuuhan siihen verimäärään. Sen naisen ne jätti siihen huutaan. Sitten vähän ajan päästä yks ampu sitä säälistä päähän. Tai kyllästy kuunteleen, en tiedä. Luotola eli vielä vähän aikaa."

"Tiedätkö poika, minä olen ihan varma, että jokin keino olisi hoitaa asiat niin, ettei olisi piiskureita ja läänitystyöntekijöitä ja Harmaavallassa lääninherroja."

"Olen minäkin sitä miettinyt."

"Se vaatisi jotain vaan enempää. En minä tiedä."

"Joo. Sen te... sen minun tytön kanssa on siitä puhuttukin joskus. Te olette sitä aika lailla opettanut. Se tietää paljon semmoista mistä meille poliisikoulussa ei kerrota mitään ja se tosiaan osaa ajatella asioita."

"Pidät siitä hyvää huolta sitten. Ja miettikää vaan lisääkin. Vahinko vaan, etten minä ehtinyt näkemään kuudetta polvea. Menepäs nyt. Jos sinut nähdään täällä, niin sinulle tulee vaan huonoa mainetta."

Poika kääntyi menemään poispäin polulla. Vanhus huikkasi vielä hänelle muutaman sanan. "Ja kiitos kun toit sanaa, että ne tietää. Saa jotenkin vähän siistimmin..."

Vanhus kääntyi katsomaan pihamaataan. Ja ajatteli itsekseen sen kauneutta. "Eikä tarvi lähteä kotoonsa..." hän mutisi itsekseen. "Voisi mennä uimaan omaan järveen."