Emon ystävät: Cowgirl Blues

Vanhainkoti piileskeli verkkoaidan takana. Repe ajo ohi ja pysäköi sitten metsän siimekseen. Kello oli kolme yöllä.

-Emmä oikein tiiä, Pirkko sano ja kiemurteli istuimessaan.
-No se on liian myöhästä nyt ruveta katumaan, Repe sano.
-Joo, minä sanoin. -Kyllä se on tehtävä nyt.
-Mutta kun se näyttää niin hyvin vartioidulta, Pirkko sano. -Vanhainkodiks.
-Ja paskat se mikään vanhainkoti on, Repe sano. -Saattohoitokoti se on. Ne on vaan kärränny ne sinne kitumaan ja odottamaan kuolemaa. Ei se oo mitään elämää.
-Kyllä ne pitää vapauttaa, minä sanoin. -Ennen kun on liian myöhästä tehdä enää mitään. Ja koska me sitä paitsi saadaan auto taas käyttöön?

Auto toimi sähköllä ja oli lainassa anarkovegaanien kommuunilta, jotka oli puolestaan vuokrannu sen Emo ystäviltä tietokoneen käyttöä vastaan. Me saatiin se lainaks siks, että anarkovegaanien toiminnanjohtaja oli Pirkon entisen tyttöystävän veli. Ilman autoa operaatio olis aivan mahdottomuus.

-Ne on kohta siirtäny ne perkele taas jonnekin muualle, Repe sano. -Ja kestää taas kuukausikaupalla ennen kuin saadaan selville että minne. Jossei me nyt tehdä sitä niin menee kuukausien työ hukkaan.

En ollu varma siirrettiinkö niitä ihan niin usein kun Repe väitti, kun ei sellasessa oikein ollut paljon järkeä, mutten viitsiny ruveta väittelemäänkään. Repe itse hyppäs ulos pakettiautosta ja me mentiin perässä.

-Kolkytviis sekkaa, Repe sano. -Abaut.

Oltiin pitkin viikkoa aiheutettu häikkää aidan luona ja otettu aikaa ja yleensä vartijoiden reaktioaika oli vähän päälle minuutti. Ne tuli kattomaan mitä aidalla tapahtu ja yleensä ne sitten vaan totes ettei mitään hämminkiä. Ne varmaan luuli, että hkytyslaitteissa oli jotain häikkää.

-Paikat, Repe käski kuiskaten.
Me kyyristyttiin piiloon. Hetken kuluttua vartija ilmesty paikalle, yksin.
-Nyt!
Repe oli äkkiä vartijan takana ja työnsi sen rajusti kumoon niin ettei se ehtiny edes kissaan sanoa. Kun se meni maahan Pirkko istu sen päälle koko pyöreydellään ja minä annoin sille sellasen sähköshokin että siltä meni heti taju. Kun me oltiin sidottu se ja viety siltä radio me lähdettiin eteenpäin.

-Paljon meillä on aikaa? minä sanoin.
-Viistoista minuuttia, Repe sano ja asensi vartijan radiolaitteen korvaansa. -Korkeintaan.

Aidan takana aukes huikean iso mutta jotenkin kuivan olonen niitty ja me juostiin sen läpi kunnes päästiin päärakennukselle. Vanhainkodin asukkaat viettivät päivät ulkona, mutta yöksi ne oli suljettu sisään. Repe työnsi koodinmurtajansa lukkoon ja sai sen auki parissa sekunnissa.

-Oikei hajaannutaan, Repe sano. -Me ei tarvita kuin yksi.
-Paljon aikaa? minä sanoin.
-Vähän! Repe sano ja lähti käytävää eteenpäin. -Kiire jo!

Ensimmäisen oven takana oli selviä kroonikkoja. Huone hais ulosteelta ja potilaat oli kytketty kiinni maakuualustoihinsa. Yksi yritti nousta seisomaan, mutta rojahti heti alas kun jalat ei kestäny sitten yhtään. Ne kaikki tärisi koko olemuksellaan kuin horkkatautiset ja silmistä näki että se oli jo edennyniitten aivoihin ja syöny ne aivan märäksi mössöksi. Ne oli varmaan kytketty kiinni, ettei ne vahingoittais toisiaan. Pisti vihaksi. Tässä siis oli se kultainen periaate että kaikki elämä oli pyhää. Kattia kanssa. Näille raukoille luoti otsaan olis ollu armelias ja oikea tapa. Suljin äkkiä oven ja yritin seuraavaa.

Vasta neljännessä salissa tärppäs.

Niitä oli ainakin kymmenen ja siinä ne nukku somasti sikin sokin. Ne nousi seisomaan ja alkoi mölistä.

Ne näytti terveiltä, mutta oliko ne sitä?

Kaivoin esille pikatetsin ja otin jokaiselta sylkinäytteen. Melkein kaiki kanto tautia. Lähinnä ovea nukkuva oli terve.

-Täällä tais tärpätä, minä radiopuhelimeen.
-Ei helvetissä? Repe sano. -Miltä se näyttää?
-Tosi hyvältä. -Testin perusteella se on terve.
-No äkkiä mukaan se ja helvettiin täältä! Repe sano.

Otin taskusta käyden ja kiedoin sen kaulan ympärille. Aloin nykiä. Se olis halunnu jäädä nukkumaan eikä millään tahtonu nousta. Kuusisataa kiloa massaa lähti liikkeelle hitaanpuoleisesti.

-Nousehan nyt siitä, sanoin.
Se katso minua vähän tympääntyneenä. Että jättäsit akka nyt rauhaan.
-Tulehan nyt, sanoin ja vedin sitä ovelle. -Tule nyt vaan.
Se vastusteli, mutta päätti lopulta että oli helpompaa nousta ylös ja seurata. Ei se hullu akka muuten lopettanu.
-Vauhtia! Repe sano radiopuhelimessa. -Perkele!
-Hyvä lehmä, sanoin sille ja silitin sen päätä ja taputin kylkeä. Sillä roikku kaulassa nimikilpi, jossa luki Mansikki.
-Nyt on kiire! Repe huus puhelimessa.
-Tulehan Mansikki, sanoin sille ja hoputin sitä eteenpäin, mutta lehmä ei ole ravuri ja etenee omassa tahdissaan jos ollenkaan. -Nyt mennäänkin Mansikki vähän ulkona käymään.

Samassa kaikki valot sytty ja sireenit alko ulvoa.

Katsoin kelloa. Vajaat kahdeksan minuuttia, mikä oli paljon odotettua nopeampi reaktioaika. Jostakin kauempaa alko kuulua juoksuaskelia. Vartijat rupes saapumaan.
-Suunnitelma B, Repe sano puhelimeen. -Toistan: suunnitelma B!
Ensimmäiset vartijat oli jo ehtiny sille käytävälle jossa me oltiin. Ja nyt ne oli meidän ja uloskäynnin välissä. Tai uloshan me kyllä oltaisiin päästy vaikka ikkunoista, mutta Mansikki ei. Eikä me oltu valmiita uhraamaan Mansikkia.

-Odotahan Mansikki tässä, sanoin ja vein sen syrjemmälle ja sidoin sen kiinni oveen.
-Ihan kohta jatketaan.

Valot ja äänet oli saanu salin kaikki lehmät pystyyn. Nyt ne pasko ja pyöri levottomina tietämättä mitä tapahtu, mutta ymmärtäen että jokin oli vinossa. Metakka hermostutti niitä. Ryhdyin vapauttamaan niitä ja hätistämään niitä käsilläni.

-No niin siskot, sanoin. -Nyt teille koittikin vapaus.
Hieman ihmeissään rohkeimmat lehmät pisti päänsä ovesta ulos.
-Juuri sinne, sanoin ja hoputin niitä käytävään. Kun ensimmäiset meni niin loput seuras niiden perässä ja kohta koko käytävä oli tukossa. Eikä vartijat päässy etenemään.

Vartijat yritti työntää lehmiä syrjään pampuillaan, mutta lehmät oli pakkautunu tiiviksi laumaksi eikä hievahtanu. Uskaliaimmat vartijat keksi kiivetä lähimmän lehmän selkään ja alko edetä yläkautta, selältä selälle.

Lehmät vauhkoontu täysin ja alko rynniä pakoon, mutta kun eteenpäin ei päässy kun tie oli tukossa. Silti ne puski väkisin ja vauhkoonnutti puskemisellaan edessään olevat lehmät. Ei kestäny kauaakaan kun koko käytävä oli yhtä hätääntynyttä lehmälaumaa.

Ja vartijat oli niiden jaloissa.

Me tavattiin aidalla ja taluteltiin lehmä autolle.
-Voi minä olin niin huolissani sinusta! Pirkko sano ja halasi minua niin ettei henki meinannu kulkea.
-Nyt ei ehdi ihmettelemään, Repe sano. -Lehmä autoon ja kaasu pohjaan.

Avasin takaoven ja vedin rampin esille. Aloin vetää Mansikkia lieasta ja Repe ja Pirkko työnsi sitä takapuolesta ja pienen rehkimisen jälkeen se otti ensimmäisen askeleen ylös ja sitten toisen ja sitten kolmannen ja lopuksi se teki pikku loikan ja koko auto jysähti kun se laskeutu sisälle.

Me oltiin etukäteen tehty sille oma pieni karsina ja minä matkustin sen seurana, ettei sen tarvinnu olla yksin.

-Ei tässä enää mitään hätää Mansikki, minä sanoin sille kun se alko pureskella rehujansa.-Nyt ollaan saatu sut pois tuhmien ja ilkeitten ihmisten luota. Vaikka ne sua hoiti ja piti huolta niin ei ne sua rakastanu vaan ne aiko pitää teidät kaikki vangittuina kunnes kuolisitte pois koska niiden mieslestä te ette kuulu Suomen luontoon ettekä pärjää omillanne sillä lailla luonnonvaraisesti ettekä siksi saa lisääntyä vaan joudatte kuolla sukupuuttoon.
Mansikki jauho rehujaan ja katseli minua ihmeissään.

-Mikä se on semmonen elämä että on vangittu johonkin soppeen eikä saa edes lisääntyä? Mutta mepä ei annetakaan niitten tehdä sitä. Ne on ihan konnia ja viherfasisteja vaikka niin ekovegaaneja onkin olevinaan koko valtiovalta. Me ei anneta teidän kuolla sukupuuttoonkoska meidän mielestä te ootte ihan yhtä tärkeä osa Suomen luontoa kuin muutkin lajit ja me hedelmöitetään sut siemennestäällä joka me on saatu varastettua sonnien vanhainkodista oikein kivalta ja terveeltä ja komealta nuorelta sonniherralta josta varmaan tykkäisit kovasti jos joskus tapaisitte ja sulle syntyy paljon paljon kauniita ja terveitä vasikoita joita me sitten levitetään ympäri maata ja sitten ne saa lisää vasikoita jotka sitten saa lisää vasikoita ja sitten teidän tulevaisuus on turvattu. Ja ehkä joskus te kehtiytte sellasiksi että te pärjäätte omillanne ikä ihmisen tartte pitää teistä huolta vaan te elätte ihan itseksenne luonnossa kaikkien muiden eläinten kaverina.

Mansikki lopetti märehtimisensä ja sano muu.
-Sinäpä sen sanoit neitiseni, minä sanoin ja rapsutin sitä korvan takaa. Siitä se tuntu kovasti tykkäävän.

Repe huudatti etuosassa radiota. Uutisiin ei oltu vielä päästy. Eikä ne nykyään halunnu antaa meikäläisille mediatilaa. Voi olla ettei vanhainkodista edes oltu ilmoitettu, ehkä ne halus säilyttää aksvot. Hyvä meille.

Samassa auto pysähty.
-Mitä nyt? huikkasin etuosaan.
-Tauko, Repe sano ja hyppäs ulos.

-Mihin se nyt meni? Pirkko kysy tullessaan tervehtimään Mansikkia.
-Sen kun tietäis, minä sanoin.
-Tossa on VegeBurger ihan vieressä, Pirkko sano ja vältti katsomasta minua.
-Mennään vaan, minä sanoin. -Aktivismista tulee nälkä.

VegeBurgerin myymälät oli auki vuorokauden ympäri ja niistä sai nuorison suosimaa pikaruokaa, joka silti oli ihan syötävää. Huomasin omaksi yllätyksekseni kuinka nälkä minulla olikin. Ennen keikkaa ei koskaan voi syödä mitään kun hermostuttaa niin ja keikan jälkeen on vielä niin kiihdyksissä ettei syöminen tule edes mieleen.

_missä me ollaan? minä sanoin maisteltuani porkkanalasagneani.
-Jossain Pieksämäen lähellä, Pirkko sano ja imi shakeaan. -Vielä on matkaa.

Sillä oli tarjottimella vegetuplajuusto, uuniranskikset, mustikkashake ja kaksi paneroitua broccolinurgeria. Ja jälkiruoaksi omenapaistos.
Minä silmäilin ympäristöä silmä kovana. Oltiinko me syyllisen näköisiä tai muuten epäilyttäviä?
-Mites teillä menee? Pirkko sano syötyään ensimmäisen broccoliburgerin. -Sulla ja Repellä.
-Sen kun tietäis, minä sanoin.
-Miten niin?
-Kun se ei puhu mitään.

Välillä Repe sai minut aivan raivon valtaan, ihan pikkujutuilla. Me oltiin oltu yhdessä jo puoli vuotta eikä se vieläkään tajunnu, että puhuminen on se mikä pitää ihmiset yhdessä.
-Kun Repe ei juttele pienistä asioista eikä se juttele suuristakaan jutuista, minä sanoin. -Se tekee vaan ja ihmettelee sitten että mitä se nyt on tehnyt väärin kun sitä jälkeenpäin saa torua siitä ettei se koskaan sano mitään.
-Kyllä se siitä järjestyy, Pirkko sano ja tarttu mun käteen ja hymyili suurinta hymyään. Kukaan ei hymyilly niin kauniisti kuin Pirkko, jonka koko olemus alko säteillä kun se päästi kauneimman hymynsä irti.
-Niin varmaan, minä sanoin happamasti.
-Mites sängyssä sujuu? Pirkko sano ja punastu vähän. -Jos siellä sujuu niin vielä on toivoa.
-Kun edes siellä sujuis, minä sanoin ja samassa me molemmat purskahdettiin nauruun.
-No täällähän te tytöt oottekin, Repe sano ilmestyttyään yhtäkkiä vessojen ja yleisöpuhelinten luota. -Mikäs niin naurattaa?
-Ei mikään, Pirkko sano ja katto alaspäin ettei rupeis taas naurattamaan.
-Tännekös sinäkin sellaisella vauhdilla kiisit, minä sanoin kun Repe istahti viereen ja nappas haarukan ja alko syödä minun lasagnea.
-Tuli äkkiä hätä, se sano ruoka suussa niin että sylki lasgnea pitkin pöytää. -Piti käydä vessassa saatana.
-Mitäs jos käytäs päästämässä Mansikki ulos? minä sanoin ja Pirkko nyökkäsi innokkaasti.
-Hä? Repe sanoi ja jatkoi lasagnen ryöstelyä.
Osta oma meinasin sanoa mutten viitsinyt.
-Vähän jalottelemaan, sanon.
-Ei ehdi, Repe sano ja katsoi äkisti kelloaan. -Ja nyt sapuskat mukaan. Meillä on vielä pitkä matka edessä.

Kolme ja puolen tunnin ajon jälkeen auto alkoi oireilla. Oltiin vaihdettu paikkoja, niin että minä istuin edessä ja Pirkko takana Mansikin kanssa.
-No voi siis helvetti! Repe kiros. -Helvetin helvetti!
Auton vauhti hidastu hidastumistaan kunnes meno toppas täysin.
-Mitä nyt? minä sanoin. Olin kai torkahtanu hetkeksi ja Repen purkaus sai minut havahtumaan.
-Auto saatana! Repe sano ja löi nyrkillä ohjauspyörää. -Akku tyhjänä ja mittari näyttää vaikka mitä!
-No ei siiten auta kuin odotella, minä sanoin.
-Myöhästytään, Repe sano.
-Ei me annettu mitään aikaa koska me tullaan, minä sanoin.
-Nyt kun olis kännykkä, Repe sano enemmän itsekseen kun minulle.
-Mitä me sillä?
-Vois soittaa ja ilmottaa että me myöhästytään.
-Mutta kun ne ei odota meitä millään tietyllä kellonlyömällä.
-Perkeleen leluauto! Repe sano ja potkas sivuovea kantapäällään.
-Mitä tapahtuu? takaosasta ulos astunu Pirkko kysy.
-Tähän jäätiin vähäks aikaa, minä sanoin.
-Ja vitut jäätiin, Repe sano.
-Tulehan siitä, sanoin Repelle joka oli avannu konepellin. -Et sä sitä käyntiin saa jos sähkö on loppu.
Minulla oli huopa, eikä muuta tarvittukaan. Pirkko sano huolehtivansa Mansikista.
-Mennään vähän tonne syrjemmälle, minä sanoin ja revin sitä hihasta. Repe ei edes katsonu minuun päin.
-Hä? Repe sano.
-Tästä voi ajaa joku ohi, minä sanoin. -Voidaan säkällä saada akku ladattua tai jopa uus lainaks. Sitten myöhemmin.
-Ei meillä oo aikaa jäädä odottelemaan, Repe sano ja katteli levottomasti ympäriinsä. -Tossa menee sähkökaapeleita. Me lainataan niistä vähän poweria.
-Niinpä tietenkin, sanoin ja viskasin viltin ohjaamoon.

Tukikohta sijaitsi hylätyllä teollisuusalueella lähellä Jyväskylää. Me vaihdettiin tukikohtia aina kuukauden parin välein. Edellinen paikka, mahdollisimman kaukana vanhasta ja mahdollisimman erilainen. Edellinen paikka, se josta eilen lähdettiin, oli vanha kyläkoulu Teiskossa, sitä edellinen kesämökki Sipoossa.

Matka oli kestäny koko päivän ja oltiin kaikki aivan poikki. Oltiin vältetty tietulleja ja ajettu mutkikkaita pikkuteitä pitkin. Mansikkiakin piti ulkoiluttaa välillä.

Eikä se akun lataaminen ylhäällä roikkuvista sähkökaapeleista ollu ihan niin yksinkertaista kun Repe luuli. Varsinkin kun ei ollu kunnon työkaluja. Ainakin tunnin se kiipeli pitkin sähkötolppia ja yritti kytkeä akun johtoja kaapeliin ja sitten kun se vihdoin onnistu - enemmän vanhingossa kun tahallisen työn tuloksena - niin se oli ensiks itse saada hillittömän sähköiskun. Enkä mä ole yhtään varma siitä ettei me samassa syssyssä katkaistu koko kaapelia ja aiheutettu hirveä sähkökatkos aika monelle viattomalle taloudelle.

Repe pujotteli konttien ja autonrämien välistä, väisteli paria kulkupoiraa ja kurvasi siälle isoon varastorakennukseen, joka jokus oli ollut lastausterminaan ja sen jälkeen kulkureiden yöpymispaikka. Vanhoja haisevia pahvilaatikoita joissa pummit oli nukkunu joka paikassa, samoin sanomalehtiä joilla ne yksiönsä oli vuorannu. Pummeja oli nykyään paljon kun Fennovegaanien ja Idunystävien ja Sateenkaaripuolueen ja Nuorkokoomuksen vihreä koalitiohallitus oli ruvennu tiukentamaan ohjelmiensa täytäntöönpanoa ja se merkitsi sitä että monien oli pakko painua maan alle.

-Missä kaikki on? minä sanoin.
Pahvilaatikoita lukuun ottamatta koko rakennus näytti olevan autio.
-Onks tää oikea paikka? Pirkko sano.
-No on on, Repe sano. -Totta kai on.

Mutta Repe ei kuulostanu ihan yhtä itsevarmalta kun yleensä. Oli kun joku olis ottanu terävän neulan ja puhkassu sillä Repen itsevarmuuden ja nyt kuulu vaan pientä pihinää kun siitä karkas ilmaa.

-Haloo! Pirkko huus astuttuaan ulos autosta. -Onks täällä ketään?
Eikä kukaan vastannu. Pelkästään kaiku.
-Jos ne on eksyny? minä sanoin.
Repe ei sanonu mitään.

Astuin ulos ja lähdin kiertelemään. Hallin toisessa päässä näky merkkejä siitä, että tilaa oli alettu siivota tai ainakin yritetty alkaa. Lehtiä ja pulloja oli raivattu syrjään ja ruoanjätteitä oli kerätty kompostisäkkiin. Kompostisäkin vieressä oli muovituoli ja tuolin päällä papereita.

Paperit oli täysin painotuoreita flaijereita.
Meidän flaijereita.
-Ne on ollu täällä! huusin viereen ilmestyneelle Pirkolle. -Ne on ollut täällä mutta lähteny.
-Miks? Pirkko sano. -Miksei ne odottanu meitä?
-Ja minne ne on menny? minä sanoin. -Kai ne nyt ymmärtää että niiten piti odottaa meitä täällä? Kunnes me tullaan?
Katselin ympärille ja samassa näin ison metallisen laatikon.
-Ei voi olla totta!
-Mitä nyt? Pirkko sano.
Juoksin laatikolle ja se oli se jolta se näyttikin. Kylmälaatikko sonnin siemennesteelle.

Ja koska laatikossa ei palanu merkkivaloa virrat oli poikki. Mikä merkitsi sitä, että siemenneste oli kohta pilalla ellei sitä heti käytetty.
-Nyt on kiire! huusin. -Meidän on pakko siementää Mansikki heti!
-Meidän? Repe huus.
-Ei oo ketään muuta! minä huusin.
-Kuka meistä osaa?
-Pakko yrittää!
Avasin kannen.
Laatikko oli tyhjä.

-Mitä me nyt tehdään? Repe toisteli toistamistaan. -Mitä helvettiä me nyt tehdään?
-Pakko rauhottua ja miettiä tilannetta, minä sanoin.
Me ajettiin päämäärättömästi eteenpäin. Me oltiin äkkiä hypätty autoon ja ajettiin nyt niin kauas varastolta kun päästiin. Sinne ei voinu jäädä. Ja koko ajan ajatukset palas niihin menetettyihin spermoihin ja meidän asiaan, joka oli nyt kokenut kovan kolauksen.

Joka puolella oli tuuheaa metsää. Tie kapeni kapenemistaan ja muuttui kiemuraiseksi ja kuoppaiseksi.
-Mitä tapahtui? Pirkko sano. -Miten poliisi ehti sinne? Miten ne löysi sinne? -Ei se ollu poliisit jotka tän teki, minä sanoin. -Ne olis jääny sinne kyttäämään meitä vaikka kuinka pitkäks aikaa. Tää oli joku aiavn muu. -Muta kuka? Repe sano. -Kuka? -Ja mitä me nyt tehdään? Pirkko sano. -Niin mitä? Repe sano.

Mitä enmmän ajattelin tapahtunutta sitä vähemmän pidin siitä. Ei yksinkertaisesti ollu mahdollista, että kukaan tiedi varastosta. Meidän huolellisuus ja varovaisuus oli huippuluokkaa. Organisaatiossa oli väähn porukkaa, ja jokainen solu tunsi vain yhteyshenkilönsä tiedot, ei muiden solujen toimintapaikkoja. Ja joikainen solu päätti itsenäisesti siitä minne ja koska se iski. Tässä oli nyt jokin hyvin paljon vialla.

-Niitten on ollut pakko saada vihje, sanoin. -Ei ne muuten olis löytäny tukikohtaa. Katselin Pirkkoa ja Repeä. Pirkko hymyili, mutta vaimeahkosti. Repe väisteli katsetta eikä katsonut silmiin. -Pysäytä auto, sanoin Repelle. -Miks? Repe sano. -Miedän pitää miettiä minne me ajetaan, minä sanoin. -Ei ole mitään järkeä vaan paahtaa eteenpäin jos ei tiedä minne ajaa.

Repe käänty tien oikealla puolella olevaan metsäpuistikkoon ja parkkeeras auton. Me astuttiin ulos ja istahdettiin mättäälle. -Meidän täytyy päättää, minä sanoinja nypin neulasia kuusesta taittamastani oksasta. -Mitä? Repe sano ja vaikutti vieläkin ihan hermolta. -No vaikka mitä me tehdään Mansikin kanssa, Pirkko sano ja hymyili lempeästi.

Jos me jäätäisiin kiinni Mansikin kanssa, saataisiin kakkua. Ja ne siemennesteet minua harmitti. Niillä olis voinu astuttaa kokonaisen lauman Mansikkeja. Ne kaikki syntymättömät pikkuiset minua harmitti, ne kaikki elämät jotka ei koskaan päässy alulle. Ilman spermaa ei ollu mitään.

-Tää voi kuulostaa aika pahalta, Repe sano hiljaisuuden päätteeks. -Mutta kun toi BurgerMac nyt toimii Venäjällä niin niillä on hirvee pula puhtaasta ja terveestä lihasta kun siellä kaikki lehmät on saanut BSE:n. -BurgerMac? Pirkko sano eikä enää hymyilly. -Niin? minä sanoin. -Niin ajatteln vaan että me voitais saada aika paljon rahaa jos me myytäis Mansikki BurgerMacille. -Syötäväks?
-Ei kun ne siementäis sen. Ei kuolis lehmä sukupuuttoon sielläkään. Nyt kun me siis ei voida siementää sitä kun meillä ei enää oo spermaa millä siementää. Ei pisaraakaan.
-Kuinka paljon rahaa?
-Paljon. Ihan hirveen paljon.
-Ja mistä sä tämän kaiken tiedät? kysyin.

Se ettei sitä heti hylätty tuntui antavan Repelle lisää itseluottamusta. BurgerMac! Koko Pohjolasta karkotettu pikaruokaketju, joka teki hampurilaisia lihasta. Lihansyöjille.
-Ne otti muhun yhteyttä.
-Otti vai?
-No en mäkään tätä halunnu mutta jotain meiän pitää tehdä, Repe sano. -Muutenhan koko operaatio menee hukkaan. Ja koko järjestö.
-Mitäs sanot? sanoin Pirkolle. Se ei sanonu mitään.
-Se on aainoo oikeaa keino jolla Mansikki ja sen suku säilyy hengissä ja saa mahiksen lisääntyä, Repe sano.
-Se olit sä! minä sanoin. -Alusta saakka!
-Repe? Pirkko sano ja sen naama meni ihan kalpeeks.
-Sä olit petturi, minä sanoin. -Sen oli pakko olla joku meistä. Sen mä tiesin. Sä käyttäydyit oudosti alusta saakka. Ja sä olit ainoo jolla oli mahdollisuus soittaa ja kertoa koska me oltiin tulossa. Sitä varten sä hermostuit niin kun me ruvettiin myöhästelmään. Eikä BurgerMacin mafiosot sitten enää voinu odottaa kun nitten piti saada spermat eteenpäin.
-Hirveetä! Pirkko sano ja peitti kasvonsa. -Miten sä voit?
-Älä hei ota sitä tolleen, Repe sano. -Niillä rahoilla me voidaan alottaa alusta. Me saadaan luotua järjestö joka todella toimii ja joka saa jotain aikaan. Ja kun meillä on varaa niin voidaan hyvin tehdä keikka uusiksi ja siementää seuraava lehmä joka vapautetaan. Mitä väliä sillä on jos suunnitelmat vähän venähtää? Parempi myöhään kun ei milloinkaan. Mä yritän vaan pelastaa sen mitä tästä katastrofista voi pelastaa.

Katselin Repeä enkä enää tunnistanu koko miestä.
-Ja sillä aikaa koko Mansikin jälkikasvu tuomitaan syötäväks Venäjällä? minä sanoin.
-Ehkä me voidaan neuvotella semmonen diili BurgerMacin kanssa että me saadaan pari vasikkaa Mansikin jälkikasvusta, Repe sano. -Pari lehmää ja muutama siitossonni ja voidaan sitten panna alulle uus kanta Suomessa.
-Ei oo totta, Pirkko sanoi vaimeatsa.
-Hei kamoon ihan tosi, Repe sano. -Olkaa realisteja tytöt. Jos ne antaa meille vasikoita niin meidän operaatiohan onnistuu sataprosenttisesti. Tai paremminkin. Ne hoitaa hommat ja me korjataan hedelmät.
-Ja entä ne kaikki viattomat vasikat jotka kasvaa isoiksi ja teurastetaan BurgerMacin hampurilaisiin? minä sanoin.
-Paska juttuhan se on, Repe sano. Ja hymyili. -Mutta siis mitä me voidaan tehä?
Painoin sähköaseen kiinni Repen vatsaan ja annoin sille tainnuttavan iskun.

* * * * * * *

Punainen tupa ja perunamaa. Minä, Pirkko ja Mansikki. Me asutaan pienellä maatilalla joka me ostettiin Repen verirahoilla ja viljellään maata. Meillä on vähän metsää, mutta ei me raaskita kaataa puita koska puut on meidän ystäviä, meidän velijä ja sisaria. Ne saa olla rauhassa ja elää niin kauan kun elää. Ei meillä ole oikeutta tappaa tai kahlita niitä. Ei elämä helppoa ole. Sadot on piene ja työ kovaa, mutta se on oikeaa elämää. Ja me rakastetaan toisiamme.

Välillä me mietitään sitä että pitäiskö meidän taas perustaa uus järjestö ja ryhtyä toimiin luonnon puolesta, mutta vuodet vierii ja ei sitä enää jaksa samalla tavalla kun ennen kun ole nuorempi. Ja kun on niitä lapsiakin, tyttö ja poika. Niillekin pitä ehtiä antaa aikaa ja huolenpitoa ja rakkautta. Varsinkin rakkautta. Miten niistä muuten vois kasvaa kunnon ihmisiä?

-Kuule? Pirkko sanoo illalla kun me mennään nukkumaan. -Rakas?
-Niin? minä sanon ja painaudun tiiviimmin kiinni Pirkkoon. Peiton alla on l'mmin ja hyvä olla ja Pirkon pehmeyteen tahtoo vaan upota ja nukahtaa heräämättä enää koskaan.
-Ootko miettiny yhtään sitä mistä puhuttiin?
-Mmmmmm, minä sanon ja painan naaman Pirkon rintoja vasten.
-Eikö olisi jo aika?
-Mmmmmmmmmmm.

Me ollaan jo parin kuukauden ajan mietitty uuden lapsen hankkimista, mutta minä en ole ihan varma asiasta. Pirkko tahtoo kovasti, mutta siinä on aina se oma vaivansa. Pirkko rakastaa lapsia ja kyllä minäkin tavallaan, mutta siinä on aina se oma vaivansa. Pirkko rakastaa lapsia, ne tuo sille tarkoitusta elämään, mutta tuntuu siltä että yhtä paljon se rakastaa raskaana olemista. Koko olemuksellaan se on luotu äidiksi ja kun se kantaa sisällään lasta, niin näkee että se täydellistää sen. Ja kyllä minäkin rakastan Pirkkoa kun se on raskaana. Mikään näky ei ole kauniimpi. Ei nyt, ei koskaan.

-Rakas? Pirkko sanoo ja nostaa minun pääni esille peiton alta. -Mitä sanot?
-Jos me vielä mietittäis sitä?
-Joohan? Pirkko sanoo ja suutelee suulle ja kaulalle ja ympäri kasvoja. -Joohan? Joohan?
Ja enhän minä voi sanoa ei, kun toinen niin haluaa. Ja haluan minäkin. Haluan.
-Joo, minä sanon. -Voidaan me taas yrittää.
Ja sitten me rakastellaan hellästi koko yö.

Seuraavana aamuna me astutaan portaita alas maakellariin. Me avataan nariseva ovi ja kamala löyhkä lyö heti nenän tukkoon. Pirkko sytyttää kynttilän ja kylmä valo paljastaa koko siivottomuuden.
-Hyi hitto! minä sanon ja olen perua koko touhun mutta Pirkko tarttuu minua käsivarresta kiinni eikä päästä lähtemään.
-Tehdään se, Pirkko sanoo.
Me suudellaan.
Pirkko riisuu vaatteensa.
Eikä Repe pääse pakoon vaikka se kuinka kiskoo kettinkejään.